Alku, keskikohta, loppu

Pihallamme on nyt kahdeksan erilaista pionia.
Luultavasti törmään taas taimiin, jotka väkisin hyppäävät mukaani.

Alku on minulle aina helpompi kuin loppu, kuten kai useimmille ihmisille. Kesän ja loman alku on täynnä toivoa. Kasvun ja ihmissuhteen alku on sykähdyttävä lupaus. Työn alku on innostava, kunhan tyhjyyden kammo (horror vacui) on ylitetty. Dramaturgisessa kaavassa alku on aina eri merkkinen kuin loppu: jos alku on heikosti positiivinen, loppu on sitä runsaasti. Negatiivinen alku johtaa niukasti positiiviseen loppuun tai sitten täyteen katastrofiin. Samalle tasolle ei hyvä draama pääty. Alun tasapainotila järkkyy ja muutos on vääjäämätön, muuten ei ole kyse draamasta.

Pioneihinkin olen saanut innostukseni Kakskerrasta.
Isoisäni Arthur oli harrastepuutarhuri, esteetikko,
joka huolehti pihastaan paremmin kuin elämästään.

Keskikohta on elämä itsessään. Siinä on pidettävä innostus yllä ja usein se on työtä. Lyhytelokuva on tiivistyvä lähtötilanne ilman keskikohtaa, yhdellä käänteellä suoraan palkitsevaan loppuun. Keskikohta on arki, avioliitto, työpaikka lomien välissä. Oikeassa elämässä keskikohta on kaikkein tärkein: ihmissuhde arki-iltoina, tuutotointi editissä, puutarhanhoito ennen sadon korjaamista. Siihen pitää luoda itse alkuja ja draaman kaaria, jotta jaksaa elää onnellisena. Alkujen odotuksessa on kovin vaikea paneutua hyvän keskikohdan ylläpitämiseen: sitten kun ollaan lomalla, laina on maksettu, rinteet istutettu valmiiksi, sitten olen onnellinen.

Niitä kasvoi siellä heinän joukossa ja sain aina
pionin nimipäiväkukakseni.

Loput ovat minulle hyvin vaikeita, vaikka ne olisivat helpotuskin. Kaipa kyseessä on ihmiselle ominainen muutosvastarinta. Loppu on aina kuolemaa. Se on tilinpäätös ja katsoo menneisyyteen. Kuten äitini, en kestä menneisyyttä, haluan aina tähdätä tulevaan. Ja silti minussa piilottelee hyvin nostalginen ihminen, joka keräilee isoäidin pitsiliinat talteen pahvilaatikkoon.

Keskitalon tiilinavetta on vuodelta 1906.

Itkin viime sunnuntaina kesäpaikassamme Kakskerrassa rakennusten ja puiden kuolemaa: 1900-luvun alussa pietarilaisella rahalla isoisäni Arthur Aarnio (1886-1965) ja hänen pikkuveljensä Anian (minulle Nannu) rakennuttivat ultramodernin navetan, jonne tuli lehmille juottovesi sisään lähteestä. Liian raskas tiilikatto on painanut sen notkolle, seinä kallistuu vuosi vuodelta, se sortuu vielä, jos emme tee mitään. Iso riihi on tänä kesänä purettava, se on vaarallinen ympäristölleen. Makasiini romahti jo monta vuotta sitten talvimyrskyssä ja korjasimme sen jäänteet kaatopaikalle. Isoäidin kanssa metsästä pihalle siirtämämme kataja on vanhuuttaan ruskettunut ja harottaa niin, että se olisi kai syytä kaataa pois. Pihan rakkaat valtavat vaahterat ovat naapurin isännän mukaan oksistaan keskeltä lahoja, vaaraksi rakennuksille nekin, pitäisi karsia tai kaataa. Talot ja puut elävät kaaren loppuun, kuten isovanhempamme ja nyt omat vanhempamme. Pala kurkussa ei hellitä, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Talot, puut ja ihmiset ovat olleet uusia ja toiveikkaita. Nyt ne elävät loppusuoraansa. Minä en kestä loppuja.

Elämä on sykli. Loppu on dramaturgiassa sankarin matkan kaavan mukainen kuolema, jota seuraa uusi ylösnousemus ja eliksiirin tuominen yhteisölle. Ilman loppua ei ole uutta alkua. Kesäpaikkamme Keskitalo siirtyy vähitellen meidän sukupolvellemme ja korjaamme talot ja laiturit omalla tavallamme, vaikka vanhat vastustavat. Lukukausi onneksi päättyy ja uutta jo suunnitellaan samaan aikaan. Kasvin kypsyminen tuottaa siemenen. Vuosi kiertää kiertoaan kiihtyvällä vauhdilla.

50-vuotias on ylittänyt todennäköisen puolivälin eikä se ole helppoa. Ensimmäiset 40 vuotta ihminen on kuolematon. Keski-iän kriisi on lopun ymmärtämisen kauhua: tässäkö tämä kaikki sitten onkin? On siis tartuttava keskikohtaan ja tehtävä siitä onnellista. Minusta on tullut tämä ihminen ja näillä eväillä jatkan elämääni. Ihmeitä ei tapahdu mutta ei tarvitsekaan. Onnellisuus on palasia, joista muotoutuu suuri linja, kaari, jota parhaillaan elän.

Lopetan nyt tämän blogin. Olen julkaissut nyt 51 tekstiä valokuvineen ja sanottavani tyhjenee. Ehkä uusi idea odottaa minua seuraavalla Kroatian-matkalla. Katsotaan. 

Haluan olla puutarhuri

Minulle on hyvin tärkeätä nähdä ikkunasta vuodenaikojen vaihtelu niin, että siinä on selvät värit. Kun asuimme Kakskerrassa, seurasin edessämme olevaa viljapeltoa. Nyt katson pihaamme, tuijotan sitä eri ikkunoista, palvon sitä kasteluletku kädessä, kuljeskelen siinä tutkimassa istutusten kasvua. Tarvitsen avaran maiseman, jossa kasvu ja muutos näkyvät. Valkoinen piha vaihtuu alkukeväästä harmaanruskeaksi, sitten hetkessä vaaleanvihreäksi, tummanvihreäksi, yöpakkasista taas punaruskeaksi, mustaksi ja taas valkoiseksi. Haluaisin keväällä olla koko ajan ulkona pihalla, unohdun sinne tuntikausiksi puuhaamaan.

 Haluan Nummen-pihallemme samaa kuin on aina ollut Kakskerran pihalla:
sireeneitä, skilloja, pioneja, unikkoja. Olen jäänyt hiukan jumiin lapsuuden kesien kasveihin.

Piha on minulle projekti ja kätteni työ, josta nautin. Puutarha ei onneksi tule koskaan valmiiksi. Toisaalta se on kaltaiselleni neurootikolle rasittavaakin: vuohenputki ei pysy poissa hopeahärkin seasta, voikukka tunkee elämänhimoisena kivilaattojen välistä, keltamo rehottaa hetkessä kangasajuruohomättäillä, ohdake tunkee keskelle kuunliljoja. Ja minä kitken.

Sepelkyyhky tuli mulkoilemaan ihan viereen,
kun olimme tänään syömässä ulkona.
Juoksin siis hakemaan kameran ja risotto jäähtyi.

Teetimme vihdoin alapihalle vieviin portaisiin hirmuisen hintaisen ruusuportin, kun pensaat ovat joka kesä tunkeneet piikkiset oksansa kulkuväylälle. Viime talvi sitten vikuutti ruusuja, joita jouduin leikkaamaan oikein urakalla. Nyt on komea portti ja kaljut ruusut sen vierellä. Mahtaako koiranruusu kukkia tänä kesänä lainkaan? Tiedän kyllä, että ne kaikki versovat uudelleen. Portista intoutuneena ostin vielä yhden ruusun lisää, omajuurisen köynnöksen. Joka kesä olen lisännyt ruusuja, taitaa olla kaksitoista eri lajia nyt. Nypin monena iltana leikkaushommani jäljiltä neulalla piikkejä sormista ja mietin, olisiko pitänyt ruveta rakastamaan jotakin muuta pensasta.

Olen ostanut siemeniä ja taimia, saanut niitä ystäviltä, siirrellyt paikasta toiseen omalla pihalla. Kaivan, kitken, kastelen. Puutarha nielee rahaa ja vaivaa, loputtomasti. Opettelen erehdyksen kautta, tutkin kuvastoja, painan nimiä mieleen, etsin netistä tietoa tuholaisista, kun retiisit ovat reikiä täynnä.

Olisinkohan minä onnellisempi ammattipuutarhurina? Tajusin lukukauden lopun uupumuksessani kadehtivani puutarhamyymälän naista, joka piteli kasteluletkua kädessään: mikä ihana työ! Vai onko sittenkin tärkeintä, että harrastukseen on intohimoinen suhde? Suhteeni kasveihin on niin kiihkeä, että unohdin postata tällä viikolla blogiini. Niinpä kirjoitan tätä tekstiä keskiyön tuolla puolen: nyt olisi jo liian pimeätä pihalla.