Haluan olla puutarhuri

Minulle on hyvin tärkeätä nähdä ikkunasta vuodenaikojen vaihtelu niin, että siinä on selvät värit. Kun asuimme Kakskerrassa, seurasin edessämme olevaa viljapeltoa. Nyt katson pihaamme, tuijotan sitä eri ikkunoista, palvon sitä kasteluletku kädessä, kuljeskelen siinä tutkimassa istutusten kasvua. Tarvitsen avaran maiseman, jossa kasvu ja muutos näkyvät. Valkoinen piha vaihtuu alkukeväästä harmaanruskeaksi, sitten hetkessä vaaleanvihreäksi, tummanvihreäksi, yöpakkasista taas punaruskeaksi, mustaksi ja taas valkoiseksi. Haluaisin keväällä olla koko ajan ulkona pihalla, unohdun sinne tuntikausiksi puuhaamaan.

 Haluan Nummen-pihallemme samaa kuin on aina ollut Kakskerran pihalla:
sireeneitä, skilloja, pioneja, unikkoja. Olen jäänyt hiukan jumiin lapsuuden kesien kasveihin.

Piha on minulle projekti ja kätteni työ, josta nautin. Puutarha ei onneksi tule koskaan valmiiksi. Toisaalta se on kaltaiselleni neurootikolle rasittavaakin: vuohenputki ei pysy poissa hopeahärkin seasta, voikukka tunkee elämänhimoisena kivilaattojen välistä, keltamo rehottaa hetkessä kangasajuruohomättäillä, ohdake tunkee keskelle kuunliljoja. Ja minä kitken.

Sepelkyyhky tuli mulkoilemaan ihan viereen,
kun olimme tänään syömässä ulkona.
Juoksin siis hakemaan kameran ja risotto jäähtyi.

Teetimme vihdoin alapihalle vieviin portaisiin hirmuisen hintaisen ruusuportin, kun pensaat ovat joka kesä tunkeneet piikkiset oksansa kulkuväylälle. Viime talvi sitten vikuutti ruusuja, joita jouduin leikkaamaan oikein urakalla. Nyt on komea portti ja kaljut ruusut sen vierellä. Mahtaako koiranruusu kukkia tänä kesänä lainkaan? Tiedän kyllä, että ne kaikki versovat uudelleen. Portista intoutuneena ostin vielä yhden ruusun lisää, omajuurisen köynnöksen. Joka kesä olen lisännyt ruusuja, taitaa olla kaksitoista eri lajia nyt. Nypin monena iltana leikkaushommani jäljiltä neulalla piikkejä sormista ja mietin, olisiko pitänyt ruveta rakastamaan jotakin muuta pensasta.

Olen ostanut siemeniä ja taimia, saanut niitä ystäviltä, siirrellyt paikasta toiseen omalla pihalla. Kaivan, kitken, kastelen. Puutarha nielee rahaa ja vaivaa, loputtomasti. Opettelen erehdyksen kautta, tutkin kuvastoja, painan nimiä mieleen, etsin netistä tietoa tuholaisista, kun retiisit ovat reikiä täynnä.

Olisinkohan minä onnellisempi ammattipuutarhurina? Tajusin lukukauden lopun uupumuksessani kadehtivani puutarhamyymälän naista, joka piteli kasteluletkua kädessään: mikä ihana työ! Vai onko sittenkin tärkeintä, että harrastukseen on intohimoinen suhde? Suhteeni kasveihin on niin kiihkeä, että unohdin postata tällä viikolla blogiini. Niinpä kirjoitan tätä tekstiä keskiyön tuolla puolen: nyt olisi jo liian pimeätä pihalla.