Oikea aika, oikea paikka

Docpointissa katsoimme myös John Appelin elokuvan Wrong Time Wrong Place, joka käsittelee ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuutta Norjassa 22.6.2011. Siinä Utøjalla murhatun georgialaisen Tamta-tytön vanhempien keskustelukohtauksessa syvän uskonnollinen äiti etsii syytä ainoan lapsensa kuolemaan kohtalosta ja selittää, kuinka tytär olisi varmaan menehtynyt kotonakin, koska niin piti tapahtua. Isä ärsyyntyy naiselle, kuten minäkin, ja vastaa tälle, että heidän tyttärensä eläisi, ellei hullu mies olisi murhannut tätä, kohtalolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tämä kohtaus selittää ja oikeuttaa avioparin mukanaolon elokuvassa, koska siihen saakka he ovat olleet eri sarjaa kuin pelastuneet, joiden haastatteluista dokumentaari muuten koostuu. Tamtan ystävätär pelastui, koska sattui lähtemään juuri hetkeä aikaisemmin vessaan käymään ja valitsemaan sen vuoksi eri reitin. Tamta taas ammuttiin viimeisenä kaksi minuuttia ennen kuin poliisit pidättivät hullun. Hullu valitsi, Tamta ei, hän vain sattui osumaan tämän tielle väärällä hetkellä väärässä paikassa.

Luonnossa sattumanvaraisuus ja tarkka säännönmukaisuus sekoittuvat. 

Sattumanvaraiset kuolemat kerrostuvat, kivettyvät ja jäävät pysyviksi, kunnes meri hioo onkalot aaltojen matematiikan mukaan, kun hiekanjyvät sattuvat asettumaan kovasimiksi.

Taaksepäin osaan kertoa tarinan, miten ja miksi Juhan kanssa rakastuimme. Meillä oli oikea aika ja oikea paikka, tahto ja tilaisuus. Näen elämäni koulutus- ja ammattivalinnat polkuna, joka johtaa nykyhetkeen. Pystyn muodostamaan loogisen jatkumon, näkemään syitä ja seurauksia. Toteutumattomat valinnat eivät paljastu. En tiedä, montako kertaa olen ollut vähällä kuolla, sellainen ei kuulu minun tarinaani, kuten vaikka dokumentaristi Kiti Luostarisen kertomukseen kuuluu. Hänen elämänsä on sarja kuolemalta pelastumisia. 

Tänään oli tarkoitus kuvata lumihiutaleita, jotka rakentuvat kidelakien mukaan yksilöiksi, 

mutta sattui satamaan räntää. Kuvasin siis kiviäni.

Sattumanvaraisuus on lohdullista. Hyvin paljon elämässä on kyse todennäköisyyksistä, joihin voimme vaikuttaa ja joihin jopa predestoidumme. Vanhempien geenit hiukan ja sosialisaatio paljon vaikuttavat polkujemme päihin. Suuria valintoja ei ole loputtomiin edes länsimaisen hyvinvoinnin lapsella. Opimme varovaisiksi ja ennakoimaan, suojautumaan ja valmistelemaan. On paljon todennäköisempää, että Duudsonien Jarppi mursi selkärankansa hypätessään autola rekan läpi, kuin että niin olisi käynyt minulle, neuroottisen varovaiselle naiselle, joka pelkää autolla ohittamista kaksikaistaisella tiellä. Siitä huolimatta avaruudellisessa valintoja tulee aika ja paikka, jossa tapahtuu hyvää tai pahaa. Kaikkea en voi ennakoida enkä laskea vaihtoehtoja kuin tietokone. Se poistaa loputtoman vastuun sietämättömän taakan. Asioita vain sattuu ja se on helpottavaa. 

Simpukka rakentuu Fibonacci-sarjan mukaan, noudattaa sääntöä, ei sattumaa.  Sattumalta kuitenkin kohtasin sen Cadizin rannalla ja poimin mukaani tuhansien kilomterien päähän.

Uppoutuminen

Ompelin eilen monta tuntia eräälle 5-vuotiaalle prinsessalle satiinista morsiustytön mekkoa, niin että unohdin päivittää blogini enkä tuntenut nälkää koko iltana. Yöllä mietin aina havahtuessani, miten kokoan tyllistä siihen irtohameen päälle. Tänäänkin on mieli palanut ompelemaan. Minulla on kova himo saada työ valmiiksi. Mutta vielä on monta muuta tekemistä ennen kuin saan palata ompelukoneelleni.

Pidin kovasti mediatutkimuksen gradun kirjoittamisesta, samalla tavalla kuin nautin luentojen valmistelusta. On ylellistä keskittyä kirjojen ympäröimänä poimimaan ajatuksia ja miettimään, miten ne ilmaisisi parhaiten. Se on eristettyyn yhden asian maailmaan menemistä ja sellaisena hyvin rauhoittavaa. Saan ihan itse määritellä, mikä on tärkeätä ja mikä ei, sulkea pois ja valikoida näkökulman oman kuplani sisällä. Kriittinen todellisuus tulee sitten vasta gradun tarkastajan tai yleisönä olevien opiskelijoiden myötä.

Uppoutuminen tapahtuu puhtaimmillaan videoeditissä. Siellä on eristetty, usein jopa pimeä maailma, jonka saa itse asettaa 1/25 sekunnin tarkkuudella tismalleen oikeaan järjestykseen. Kuulokkeet päässä ja katse ruudussa kaikki ulkopuolinen häviää.

En oikein osaa tehdä mitään puolinaisesti. Kesken jättäminenkin on hyvin vaikeata. Unohdan syödä tai juoda enkä haluaisi nukkua, jos on innostava projekti kesken. Juha tuo usein minulle kuumana kesäpäivänä pihalle lasillisen vettä, jos olen siellä kaivamassa, koska hän muistaa asian minua paremmin.

Projekti voi myös alkaa yllättäen, kun maisemassa on ehdottomasti tallennettava valohetki, se nimittäin katoaa, jos siihen ei heti tartu. Sitten konttaan työhame yllä kameran kanssa pihan pusikossa ja kiroan jälkikäteen ruohojälkiä  sen etumuksessa. Aikaa vaatteiden vaihtamiseenhan ei silloin ole!

Vuosia tein projektejani viisiminuuttisissa, jotka järjestin neljän pienen lapsen vaatimusten välissä (”Syö nyt tätä voileipää siinä pöydän ääressä, äiti menee hetkeksi kirjoittamaan tuonne toiseen huoneeseen.”) Luultavasti sen seurauksena olen aika allerginen keskeytyksille enkä kaipaa virkistäviä taukoja, kun olen johonkin tosissani ryhtynyt.

Tauon pidän mieluiten sellaisessa vaiheessa, josta on helppo jatkaa eteenpäin. Ongelman kesken jättäminen säilyttää ahdistuksen. Joskus tosin aivot toimivat tauon aikana parhaiten, niin että seuraavana päivänä ahdistukseen jättänyt teksti/ompelus/istutus ratkeaa eteenpäin aivan itsekseen. Joskus on siis syytä luovuttaakin ja mennä nukkumaan.

Minä toivon, että jokaisella olisi myös työssään edes joskus mahdollisuus häiriöttömään asioihin uppoutumiseen. Se on syvällisen ja kehittävän työnteon edellytys. Ilman sitä työ jää huitomiseksi.

Ruumiinkulttuuri

Kävimme kehonkoostumusmittauksessa tammikuun terveellisen elämän motivoimiseksi. Tulos ei ollut niin huono kuin pelkäsin: lukemien mukaan lihaksia on mutta rasvaa pitäisi laihduttaa pois 2,4 kg. Peilin mukaan 12,4 kg. Luotan peiliin enemmän. Eikä tämä ole diivailua, olen painanut sen verran vähemmän silloin, kun harrastin jazz-tanssia keski-iän alussa. Minulla on siis tavoite, jota julistan. Se lisää painetta. Lähetin mittaustuloksiani tiedoksi myös urheilullisille tyttärilleni, joista toinen sitten olikin todennut tekstiviestillä siskolleen: ”Äiti on seonnut. Se lähettelee minulle ruumisraporttejaan.”

Mitä urheilullisemmaksi elämä muuttuu, sitä suurempi merkitys onnellisuudelle sillä on. Saavutukset ilahduttavat niin, että niitä haluaa lisää. Kun olen saanut kehitetyiksi vatsalihakset, jotka eivät tosin vielä ylimääräisten kerrosten alta näy, tunnen ne päivittäin ryhdissä ja nostovoimassa. Haluan rasittaa ja treenata niitä lisää. Siskoni juoksi syksyllä puolimaratonin aikaan 1.53,36. Vielä 10 vuotta sitten hän oli sitä mieltä, että naisen vartalo ei sovi lainkaan juoksemiseen eikä hän harrasta sellaista ikinä. Nyt kuitenkin krapulan sijaan vietimme mahtavan sunnuntaiaamun treenaamalla yhdessä Espoossa 400 metrin juoksuvetoja. Kun urheilun aloittaa, se alkaa hyvin nopeasti palkita ja siihen tulee himo.

Herään yleensä kaikesta jumppaamisestani huolimatta aamulla hyvin raihnaisena: selkä kipeytyy kuopalle painuneella patjalla, käveleminen jäykillä jaloilla sattuu eikä niskakaan oikein käänny. Aloitin uutena kokeiluna tänään aamuni joogan aurinkotervehdyksillä. Se tuntui hyvältä. Joogan hengitys lämmittää sisältä, venytykset ovat sen tahtiin tehtyinä lempeitä mutta tehokkaita. Ajattelin ottaa aurinkotervehdykset osaksi aamurutiineitani, katsotaan kuinka käy. Youtubessa on paljon hyviä ohjeita joogaliikkeisiin mutta hengityksen, asentojen ja lukkojen oikeaksi oppimisen vuoksi olisi hyvä käydä ohjattavanakin.

Ruumis (en lainkaan pidä keinotekoisesta sanasta  ”keho”) hallitsee mieltä ja sitä voi siihen myös opettaa. Ryhti lisää itseluottamusta, hymy valaisee myös sisältä, avoimet hartiat ja ylös suunnattu katse helpottavat hengitystä ja ajatusten virtaamista. Kävellessä syntyy enemmän ideoita kuin istuessa. Olkoon kuinka banaalia vain, haluan tammikuun pimeillä kokeilla ruumiillisia keinoja mielen virkistämiseksi. – Tosin näillä liukkailla en uskalla astella ryhdikkäästi, paarustan etukumarassa kaatumista peläten.

Aurinkotervehdyksen hengitysrytmi

Aurinkotervehdys osiin pilkottuna 

Paluu rutiineihin

Kun joulun vapaajakson (tämä on työvoimapoliittinen termi, koska amk-opettajillahan ei ole lomaa) loppuminen tietenkin ahdistaa, on löydettävä ilonaihe. Se on rutiinien tuoma turvallisuus. Olen tuon tuostakin jo vapaiden aikana suunnitellut, miten saan viikkoihin mahtumaan tarpeeksi vapaa-ajan harrastuksiani säännöllisenä nauhana. Suunnittelin jopa lukujärjestyksen kiinnittämistä jääkapin oveen samaan tapaan, kuin koululaislapsillemme aikoinaan.

Taidan olla hiukan jäykkä ihminen, koska haluan käydä samoissa jumpissa viikosta toiseen, en kokeilla jatkuvasti uusia. Haluan olla vakiintuneella paikallani bodycombatissa ja toisella vakiintuneella bodybalancessa tai cxworksissa. Haluan keskittyä olennaiseen, en sen miettimiseen, kuka on edessäni tai takanani ja haluan nähdä kunnolla ohjaajan. Tällä hetkellä hiukan ahdistaa, koska en vielä tiedä, mihin mahdutan ohjelmassani juoksemisen. Se on ratkaistava, koska houkutuin ilmoittautumaan Helsinki City Runiin ja siihen on treenattava. Minun on siis saatava aikaan ehjä harrastusohjelma viikkoihini!

Juhlien viehätys on niiden hetkellisyys. Saattaa jopa olla niin, että hetki, jolloin korkkarit on riisuttu, meikit pesty ja pääsen turvallisesti oman peiton alle, on yhtä ihana kuin paras nousuhumala hauskassa seurassa. Kohta kannetaan hiukan surullisina joulukuusi pihalle pilkottavaksi, pakataan pallot ja ikkunatähdet laatikkoon sekä huokaistaan, kuinka nopeasti vuosi meneekään. Päätökset muutoksista ensi joulun ruokiin ja perinteisiin on tehty ja ne ehditään unohtaa tässä välissä. Aurinko vaaleanpunaa huurteisia koivunoksia pihalla ja tiedän, että ollaan matkalla kohti kevättä.

Huomisesta alkaa taas työviikkojen ohikiitävä sarja, joka katkeaa muutamaan helpottavaan hengähdykseen. Kaikki pelottava on aina ennakolta pahempaa, keskellä toimintaa on hyvä olla. Stressaan ja huolehdin kevään kiireitä: osaanko, jaksanko, olenko uskottava? Kun olen opettamassa, kaikki sujuu. Kun teen, on hyvä olla. Minä pidän tilanteista työssäni mutta en pidä niiden ajattelemisesta, koska ennakoin liian helposti ongelmia, joita yleensä ei edes tule. Rutiini on tekemistä, puuduttavaakin mutta turvallista. Pimeän ajan ja joulun ylensyömisen jälkeen tarvitsen nimenomaan vaatimatonta turvallisuutta. Härkäviikot alkakoot.