Uppoutuminen

Ompelin eilen monta tuntia eräälle 5-vuotiaalle prinsessalle satiinista morsiustytön mekkoa, niin että unohdin päivittää blogini enkä tuntenut nälkää koko iltana. Yöllä mietin aina havahtuessani, miten kokoan tyllistä siihen irtohameen päälle. Tänäänkin on mieli palanut ompelemaan. Minulla on kova himo saada työ valmiiksi. Mutta vielä on monta muuta tekemistä ennen kuin saan palata ompelukoneelleni.

Pidin kovasti mediatutkimuksen gradun kirjoittamisesta, samalla tavalla kuin nautin luentojen valmistelusta. On ylellistä keskittyä kirjojen ympäröimänä poimimaan ajatuksia ja miettimään, miten ne ilmaisisi parhaiten. Se on eristettyyn yhden asian maailmaan menemistä ja sellaisena hyvin rauhoittavaa. Saan ihan itse määritellä, mikä on tärkeätä ja mikä ei, sulkea pois ja valikoida näkökulman oman kuplani sisällä. Kriittinen todellisuus tulee sitten vasta gradun tarkastajan tai yleisönä olevien opiskelijoiden myötä.

Uppoutuminen tapahtuu puhtaimmillaan videoeditissä. Siellä on eristetty, usein jopa pimeä maailma, jonka saa itse asettaa 1/25 sekunnin tarkkuudella tismalleen oikeaan järjestykseen. Kuulokkeet päässä ja katse ruudussa kaikki ulkopuolinen häviää.

En oikein osaa tehdä mitään puolinaisesti. Kesken jättäminenkin on hyvin vaikeata. Unohdan syödä tai juoda enkä haluaisi nukkua, jos on innostava projekti kesken. Juha tuo usein minulle kuumana kesäpäivänä pihalle lasillisen vettä, jos olen siellä kaivamassa, koska hän muistaa asian minua paremmin.

Projekti voi myös alkaa yllättäen, kun maisemassa on ehdottomasti tallennettava valohetki, se nimittäin katoaa, jos siihen ei heti tartu. Sitten konttaan työhame yllä kameran kanssa pihan pusikossa ja kiroan jälkikäteen ruohojälkiä  sen etumuksessa. Aikaa vaatteiden vaihtamiseenhan ei silloin ole!

Vuosia tein projektejani viisiminuuttisissa, jotka järjestin neljän pienen lapsen vaatimusten välissä (”Syö nyt tätä voileipää siinä pöydän ääressä, äiti menee hetkeksi kirjoittamaan tuonne toiseen huoneeseen.”) Luultavasti sen seurauksena olen aika allerginen keskeytyksille enkä kaipaa virkistäviä taukoja, kun olen johonkin tosissani ryhtynyt.

Tauon pidän mieluiten sellaisessa vaiheessa, josta on helppo jatkaa eteenpäin. Ongelman kesken jättäminen säilyttää ahdistuksen. Joskus tosin aivot toimivat tauon aikana parhaiten, niin että seuraavana päivänä ahdistukseen jättänyt teksti/ompelus/istutus ratkeaa eteenpäin aivan itsekseen. Joskus on siis syytä luovuttaakin ja mennä nukkumaan.

Minä toivon, että jokaisella olisi myös työssään edes joskus mahdollisuus häiriöttömään asioihin uppoutumiseen. Se on syvällisen ja kehittävän työnteon edellytys. Ilman sitä työ jää huitomiseksi.