Näkemisen voima

Valokuvaamisen harrastus opettaa katsomaan koko ajan. Metsästän ympäristöstäni visuaalisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kun löydän, sitten harmittaa, jos mukana ei ole kunnollista kameraa. Mutta en katso vain kuvatakseni.

Ulkovajan ikkunassa oli huurrekukkia

Kännykälläni tallennan taivaita. Kiireinen työmatka etenee pyrähdyksissä, pysähdys kuvaaman ja juoksua välissä, sitten taas on ihan pakko tavoittaa seuraava taivaan väri ja sen jälkeen taas juostava, jotta en myöhästyisi. Ei niistä sitten kuitenkaan tule iPhonella yhtä hienoja kuin luonnossa, mutta saan jotenkin talteen turkoosin tai kirkkaansinisen värin. Taivaan sävy on minulle päivän melodia.

Uskoisin että mistä tahansa pinnasta, jolle valo osuu, saa mielenkiintoisen kuvan, kunhan katsoo riittävän läheltä, etäältä tai oudosta kulmasta. Joskus mietin valokuvatehtävää, jossa pitäisi satunnaisesti määrätyltä neliömetriltä maan pintaa ottaa hyvä valokuva. Kun valo tulee viistosta, hiekan varjot tai kiven kolot ja kohoumat ovat upeita. Ei siihen tarvita edes makrolinssiä, kännykälläkin voi tavoittaa valon ja varjon.

Riemastun kauniista näköhavainnoista, ne puhuttelevat minua, kuten musiikki monia muita. Mielenkiintoiset viivat ja muodot kaupunkikuvassa, luonnon lukuisat erilaiset vihreät ja ennen kaikkea valo ja sen tekemät kiillot saavat sydämen sykkimään kiivaammin. Eräällä Andalusian-matkallamme kuvasin 400 erilaista seinää, kun kova syksyinen sivuvalo sai niiden värit hehkumaan. Katselen aina myös ihmisvartaloita ja kasvoja metsästäen kauneutta. Tirkistelen jumpassa lihasten kaaria, vilkuilen bussissa muualta tulleiden kasvonpiirteitä ja nolostun, kun jään kiinni tuijottamisesta. Koko ajan on näkemisen nälkä. 

Kuvat syöpyvät mieleen myös pelottavina. En saa niitä pois päästäni, ne jäävät sinne hiertämään. Siksi loukkaannun, jos joudun tahtomattani katsomaan Facebookissa eläinten kidutuskuvia. Minä en ole niiden kohderyhmää enkä tarvitse lisää tietoa kaltoin kohtelusta, jota kaikin tavoin vastustan.

Joskus on hauska etsiä rumuudesta kauneutta, miettiä ja rajata oikein roskaista maisemaa, saisiko siitä erotetuksi esteettisen alueen. Kuvaa ei kuitenkaan voi erottaa todellisuudestaan: jos tiedän kuvapinnan olevan epäoikeudenmukainen ja sisältävän kärsimystä eläville olennoille, se ei voi olla kaunis. Tehokas se kyllä voi olla: kun rajatusta kauneudesta paljastuu kauheus, katsoja joutuu ajattelemaan.

Kauneus on myös pakopaikka. Hyvään muistikuvaan voi palata pitkin päivää. Kännykän kuvat ovat aarteita, ne avaavat heti oven muistoon ja lomamatkan lämpöön tai arkiaamun kauneuteen. Ne ovat symboleita hetkille ja tunteille. Facebookin vuoksi otan niitä paljon, usein myös järjestelmäkameralla kuvatun lisäksi, jotta voin saman tien julkaista näkemäni. Älypuhelin on todella avannut minulle maailma, jota ei ennen ollut, koska nyt on aina mahdollisuus tallentaa kuva ja palata siihen. 

Silmien avaaminen kauneudelle on sama tunne kuin korvien aukeaminen flunssan jälkeen. Tajunta laajenee poksahtaen. 

Kotimatkalla 

Työmatkalla

Työmatkalla

Kotimatkalla

Isoäidin unikko ja sukutilan pääty,
symbolit puhelimeni näytöllä.

Elämän tärkein päivä

Eettiset sormukset:
kierrätyskultaa ja titaania

Rakas esikoistyttäreni meni viime viikonloppuna naimisiin, ensin maistraatissa, sitten vielä kirkossa. Me muut läheiset, koko laaja perheemme toisten tyttärien poikaystävineen osoitimme hääparille rakkauttamme suunnittelemalla, listaamalla, tekemällä soittolistat, ompelemalla, kuorimalla, pilkkomalla, keittämällä, paistamalla, pakastamalla, vatkaamalla, kuorruttamalla, kuljettamalla, kantamalla, askartelemalla, taittamalla, printtaamalla, laulamalla, puhumalla, valokuvaamalla, koristelemalla, pyykkäämällä, silittämällä, siivoamalla, tiskaamalla, järjestämällä, pakkaamalla, kannustamalla, keskustelemalla ja huolehtimalla. Yhteisömme osallistui perusteellisesti ja tuli yhä tiiviimmäksi ja rakkaammaksi. Me kaikki yhdessä teimme juhlan Lotalle ja Pasille.

Herra ja rouva Rauhala
Turun maistraatin vihkihuoneessa

Maistraatin vihkikaavassa sanotaan hyvin kauniisti: ”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.” Aviopuolisot ovat itse vastuussa onnestaan, tasavertaisina ja rakastavina. Avioliiton tarkoitus on perhe ja yhteiskunnan säilyttäminen.

Kirkon kaava sen sijaan korostaa heteroseksuaalista sukupuolta ja siirtää vastuun Jumalalle: ”Maailma alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja  liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.  Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Kirkon kaavassa ei ole kahta toisilleen lupautuvaa ihmistä, vaan kolme hahmoa, joista se yksi on muiden yläpuolella.

Lotan isä Lauri Thurén siunasi parin
Hirvensalon Taidekappelissa

Hääpäivä ei ole elämän tärkein päivä, vaikka kaikki hää-alkuiset kaupalliseen kannattavuuteen tähtäävät tekstit niin julistavatkin. Häät ovat kaunis ja tärkeä instituutio julistaa läheisille oma rakkaus toiseen ihmiseen ja julkistaa sitoutuminen yhteen puolisoon. Juhla olkoon muistettava, koska me tarvitsemme kauniita muistoja, pompuloita elämän helminauhassa.

En pysty sanomaan elämäni tärkeintä päivää. Jokaisen lapseni syntymä on ollut suurenmoinen ja tärkeä. Muistan myös ihanan rakkauden hetkiä, lupauksia tulevasta, päätöksiä, onnistumisia ja oivalluksia. Oman olemassaoloni satunnainen synty miljoonien vaihtoehtojen joukosta on henkilökohtaisen maailmani alku, äidistä syntyminen edellytys kaikille seuraaville tärkeille päiville. Tärkeätä voi olla myös suru ja epäonnistuminen, kun se johtaa johonkin parempaan ja syvempään.

Jokaista päivää en jaksa elää kuin elämäni tärkeintä. Tarvitsen myös löysiä mitäänsanomattomia televisiontuijotuspäiviä, joista en muista kuukauden kuluttua mitään. Mutta kaipa voisi iltaisin miettiä jonkin kohokohdan niistäkin. Ehkä elämä olisi siten vieläkin onnellisempaa, kun siihen kiinnittäisi enemmän huomiota.

Maistraatin vihkikaava

Kirkollinen avioliiton siunaaminen

Kirkollinen vihkikaava

Saunassa on aina hyvä

Meillä on isot lauteet, joissa mahtuu aikuinenkin makaamaan. Otan saunatyynyni pään alle ja lojun lämmössä. Treenin rasittamat lihakset rentoutuvat. Joskus hiukan ojentelen niitä ja venyttelen kevyesti. Työt on tehty, jäljellä vain lepo.

Kun olimme ostaneet talomme, jonka kaikkia remontteja ei oltu tehty aivan viimeisen päälle kunnolla, se stressasi. Pelotti, löytyykö pahempiakin rakenteellisia ongelmia (ei löytynyt), ja pienet huolimattomuudet ärsyttivät. Pakenimme saunomaan. Siellä ei harmiteltu, vaan koettiin, että talo oli oma koti. Saunaan pakenimme myös vaikeimpina työkuukausina Diakin yt-neuvottelujen aikana. Saunassa ei voi murehtia. Saunassa ei sätitä eikä harmitella, siellä kypsytään pehmeässä lämmössä raukeiksi ja hyväntuulisiksi.

Suomalaiset ovat kestäneet kylmää ja nälkää, koska heillä on ollut sauna. Tieto siitä, että edes kerran viikossa on lämmin ja hyvä, on auttanut sietämään ankeutta. Saunan jälkeen ei enää viluta. Muistan historiankirjasta pilapiirroksen 1800-luvulta suomalaisen rahvaan keisari-mielikuvasta: lihava mies makaa saunan lauteilla ja syö sulaa voita. Sellainen on ollut onnen ja rikkauden haavekuva.

Aamusauna on loman merkki: ei tarvitse koko päivänä ryhtyä mihinkään vaativaan, kun voi heti Hesarin luettuaan mennä hikoilemaan, ottaa lauteille mukaan ehkä Kir-oluen. Hyviä ovat kaikki muutkin yhdyssanat: pesusauna monen tunnin pihatöiden jälkeen, arkisauna ennen illan tv-ohjelmia, jotta pääsee irti työajatuksista, joulusauna juhlallisena traditiona ennalta sovituin vuoroin.

Löydätkö nallennaaman?

Meillä on kotona jatkuvalämmitteinen kiuas, syntinen energiasyöppö. Kesäksi se pannaan pois päältä, käynnistetään taas syyskuun lopulla. Kesällä saunotaan järven rannalla puusaunassa tai joskus jopa savusaunassa, joka oli lapsuuteni ainoa sauna. Kun syksy pimenee ja kylmenee, alkaa taas tehdä mieli kaupunkisaunaan. Siellä ollaan yhden hikoilun verran, kesällä  sen sijaan monta kierrosta ja uimiset väliin. Kaupunkisaunassa tuijotan mustaa kattoa, jonka oksanpaikat muodostavat eläimen kuonon ja silmät. Kesällä katselen pienestä ikkunasta lehtipuiden oksien läpi taivasta ja järveä. Tunne on molemmissa sama: onnellisuuden hidas puhkeaminen.

Itsetunto

Faramir ja Eowyn 2010.
Olen ylpeä tekemistäni
naamiaisvaatteista.
Kuva: Sofia Thurén

Vanhenemisen ainoa hyvä asia on henkisen varmuuden lisääntyminen, koska jokseenkin kaikki muu on nöyryyttävää. Olen muuttunut tasapainoisemmaksi puolen vuosisadan elämäharjoittelun jälkeen. Tiedän vahvuuteni ja heikkouteni eikä enää ole palavaa tarvetta vertailla toisiin, olla parempi tai huonompi. Olen toki edelleen kovin kilpailuhenkinen mutta osaan valita kisat, joihin kannattaa ryhtyä. Itseni hyväksyminen ei ole enää lainkaan niin riippuvaista muiden arvostuksesta kuin nuorena. Se on hyvin helpottavaa.

Väitän, että esimerkiksi työyhteisön riitely on paljolti huonon itsetunnon seurausta. Kateus on alemmuudentunnetta kuten huomiota kerjäävä itsetehostuskin. Pieni ihminen tulkitsee ihmisten puheita alemmuudentuntoisesti. Hän olettaa muiden kiinnostuksen olevan pahansuopaa. (Ylipäätään olettaa muiden olevan kiinnostuneita.) Hän korostaa omaa erinomaisuuttaan saadakseen ihailua tai myötätuntoa liian raskaasta työstä tai selittää laiskuutta muiden kohtuuttomilla vaatimuksilla. Jos työyhteisö ei keskity työhön, vaan toisten ihmisten luokitteluun, kaikilla on paha olla.  Oikean kokoinen ihminen ei tarvitse jatkuvaa vertailukohtaa omien ja muiden töiden välillä, hänelle riittää oman vastuunsa täyttäminen, parhaimmillaan ylpeänä siitä, mitä tekee ja välittämättä hierarkiassa ylempien tai alempien mielipiteistä. Sellainen ihminen tuntee oman pienuutensa ja osaa nauraa sille lempeästi ja ilman  katkeruutta.

Murrosiän ja syvän keski-iän väliin on mahtunut loivasti laskeva epäonnistumisen pelon käyrä. Ennen aikuisuutta mokaaminen on kuolemaa kauheampaa. Nuorena aikuisenakin se vielä pysäyttää elämän. Monet kulttuurit korostavat häpeän merkitystä niin, että sen pelko määrittää koko elämän. Seksuaalinen häpeä, työn menettämisen tai siinä epäonnistumisen häpeä, julkisen nolostumisen ja torjutuksi tulemisen häpeä ovat muureja, joiden välissä on yritettävä elää. Se syö valtavasti inhimillistä potentiaalia, ihan vaikka kansantaloudellisestkin.

Itsetuntemus vähentää myös ärtymystä muita kohtaan. Olen oppinut tunneratani, miksi reagoin milläkin tavalla. Osaan jopa ennakoida omia mustia pisteitäni ja suojautua kiukultani.  Uskoakseni olen suvaitsevampi kuin kaksikymppisenä. Ihmiset näyttäytyvät useammin lämpimän koomisina hahmoina kuin minua uhkaavina kilpailijoina. Mitä paremmin tunnen itseäni, sitä kirjavammaksi paljastuu ihmisyyden spektri. Ihmiset ovat kiinnostava tarkkailun ja selityksen kohde eikä kaikesta tarvitse enää ottaa paineita. - Muistuttakaa tästä, kun seuraavan kerran loukkaantuneena ja kiukuspäissäni paasaan esimerkiksi postin toiminnasta!

 Taistelimme kuusenkannon irti 2007.
Kuvan julkaiseminen osoittaa itsetuntoni,
koska olen siinä 8 kg nykyistä lihavampi.
Kuva: Otto Thurén

Omanarvontunto koetaan Suomessa usein vääräksi ylpeydeksi. Itseään ei sovi kehua ja osaamistaan kuuluu vähätellä toivoen, että muut kehuvat. Kaipaan tänne amerikkalaista ajattelua, jossa minä olen great mutta niin olet sinäkin. Turun ammattikorkeakoulun imaisema Journalismin koulutusohjelma ei ole suostunut olemaan nöyrä ja kiitollinen pelastuksestaan. Olemme kerta toisensa jälkeen niin keskenämme kuin muillekin viestineet erinomaisuuttamme. Luulenpa sen jopa ärsyttävän, se ei ole tulokkaalle sopivaa. Meitä ei kuitenkaan kukaan olisi halunnut ellemme olisi olleet niin erinomainen koulutusohjelma, että meidän haluttiin jatkuvan. Se että pysymme sellaisena, säilytämme tuloskuntomme, on eri asia mutta siinäkin positiivinen voima ja usko omaan tarpeellisuuteen on parempi motivaattori kuin negatiivinen kuolemanpelko. Työstäänkin kuuluu olla ylpeä.