Itsetunto

Faramir ja Eowyn 2010.
Olen ylpeä tekemistäni
naamiaisvaatteista.
Kuva: Sofia Thurén

Vanhenemisen ainoa hyvä asia on henkisen varmuuden lisääntyminen, koska jokseenkin kaikki muu on nöyryyttävää. Olen muuttunut tasapainoisemmaksi puolen vuosisadan elämäharjoittelun jälkeen. Tiedän vahvuuteni ja heikkouteni eikä enää ole palavaa tarvetta vertailla toisiin, olla parempi tai huonompi. Olen toki edelleen kovin kilpailuhenkinen mutta osaan valita kisat, joihin kannattaa ryhtyä. Itseni hyväksyminen ei ole enää lainkaan niin riippuvaista muiden arvostuksesta kuin nuorena. Se on hyvin helpottavaa.

Väitän, että esimerkiksi työyhteisön riitely on paljolti huonon itsetunnon seurausta. Kateus on alemmuudentunnetta kuten huomiota kerjäävä itsetehostuskin. Pieni ihminen tulkitsee ihmisten puheita alemmuudentuntoisesti. Hän olettaa muiden kiinnostuksen olevan pahansuopaa. (Ylipäätään olettaa muiden olevan kiinnostuneita.) Hän korostaa omaa erinomaisuuttaan saadakseen ihailua tai myötätuntoa liian raskaasta työstä tai selittää laiskuutta muiden kohtuuttomilla vaatimuksilla. Jos työyhteisö ei keskity työhön, vaan toisten ihmisten luokitteluun, kaikilla on paha olla.  Oikean kokoinen ihminen ei tarvitse jatkuvaa vertailukohtaa omien ja muiden töiden välillä, hänelle riittää oman vastuunsa täyttäminen, parhaimmillaan ylpeänä siitä, mitä tekee ja välittämättä hierarkiassa ylempien tai alempien mielipiteistä. Sellainen ihminen tuntee oman pienuutensa ja osaa nauraa sille lempeästi ja ilman  katkeruutta.

Murrosiän ja syvän keski-iän väliin on mahtunut loivasti laskeva epäonnistumisen pelon käyrä. Ennen aikuisuutta mokaaminen on kuolemaa kauheampaa. Nuorena aikuisenakin se vielä pysäyttää elämän. Monet kulttuurit korostavat häpeän merkitystä niin, että sen pelko määrittää koko elämän. Seksuaalinen häpeä, työn menettämisen tai siinä epäonnistumisen häpeä, julkisen nolostumisen ja torjutuksi tulemisen häpeä ovat muureja, joiden välissä on yritettävä elää. Se syö valtavasti inhimillistä potentiaalia, ihan vaikka kansantaloudellisestkin.

Itsetuntemus vähentää myös ärtymystä muita kohtaan. Olen oppinut tunneratani, miksi reagoin milläkin tavalla. Osaan jopa ennakoida omia mustia pisteitäni ja suojautua kiukultani.  Uskoakseni olen suvaitsevampi kuin kaksikymppisenä. Ihmiset näyttäytyvät useammin lämpimän koomisina hahmoina kuin minua uhkaavina kilpailijoina. Mitä paremmin tunnen itseäni, sitä kirjavammaksi paljastuu ihmisyyden spektri. Ihmiset ovat kiinnostava tarkkailun ja selityksen kohde eikä kaikesta tarvitse enää ottaa paineita. - Muistuttakaa tästä, kun seuraavan kerran loukkaantuneena ja kiukuspäissäni paasaan esimerkiksi postin toiminnasta!

 Taistelimme kuusenkannon irti 2007.
Kuvan julkaiseminen osoittaa itsetuntoni,
koska olen siinä 8 kg nykyistä lihavampi.
Kuva: Otto Thurén

Omanarvontunto koetaan Suomessa usein vääräksi ylpeydeksi. Itseään ei sovi kehua ja osaamistaan kuuluu vähätellä toivoen, että muut kehuvat. Kaipaan tänne amerikkalaista ajattelua, jossa minä olen great mutta niin olet sinäkin. Turun ammattikorkeakoulun imaisema Journalismin koulutusohjelma ei ole suostunut olemaan nöyrä ja kiitollinen pelastuksestaan. Olemme kerta toisensa jälkeen niin keskenämme kuin muillekin viestineet erinomaisuuttamme. Luulenpa sen jopa ärsyttävän, se ei ole tulokkaalle sopivaa. Meitä ei kuitenkaan kukaan olisi halunnut ellemme olisi olleet niin erinomainen koulutusohjelma, että meidän haluttiin jatkuvan. Se että pysymme sellaisena, säilytämme tuloskuntomme, on eri asia mutta siinäkin positiivinen voima ja usko omaan tarpeellisuuteen on parempi motivaattori kuin negatiivinen kuolemanpelko. Työstäänkin kuuluu olla ylpeä.