Joukkoon kuuluminen

Kroatiassa on kaupungeissa ilmaisia rantoja kaikkien käyttää. Luullakseni tämä on Jugoslavian kommunismin hyvää hedelmää. Yhteiskunta on rakentanut karut mutta käytännölliset betonivallit, joille voi levittää pyyhkeensä. Veteen pääsee uimaportaita pitkin ja pyyhkeen voi ripustaa kuivumaan telineelle tai betoniseinän koukkuun. Rannassa on muovikankainen vaatteidenvaihtopaikka, joka haisee useimmiten kuselta, koska vessa on maksullinen, baariyrittäjä ottaa siitä katteitaan. On myös makeanveden suihkut. Kaikki on ehjää ja pukusuojan hajua lukuun ottamatta hyvin siistiä, graffititonta, ei rikkinäisiä pulloja, ei muoviroskaa, ei mutkalle väännettyjä uimaportaita. Tarjolla on myös maksullisia aurinkotuoleja varjoineen mutta ne ovat enimmäkseen tyhjillään. Pyyhepaikka betonilla riittää kansalle.

On onnea sulautua joukkoon. Hyllyvät tai kuivettuneet mammat ja papat, kauniit hoikat nuoret naiset ja ruskettuneet lihaksikkaat miehet, lapset, äidit ja isät sekä kaiken kieliset turistit paahtuvat ja kelluvat yhdessä. Kukaan ei ole liian mitään. Kaikki sopivat ja kuuluvat. Suihkuun kiilaa se, joka ensin ehtii mutta ei se tunnu töykeältä. Meressä uidaan ristiin ja väistetään. Pallot lentelevät, isä opettaa pikkulasta uimaan. Mikään paikka ei ole yksinomaan minun. Voin käyttää sitä niin kauan kuin tarvitsen ja sitten seuraava ottaa sen.

Kun kävimme uimassa aamulla aikaisin, meressä oli eläkeläiskansaa. Heiltä opimme mainion vesijuoksun: merivesi kelluttaa ilman juoksuvyötäkin ja tilaa on levittäytyä pitkän rannan laajuudelta seurusteleviksi kävelyryhmiksi. Samalla voi katsella siniseen häviäviä vuoria kimmeltävän ulapan takana. Ei kuljettu kireätä ympyrää uimahallin kellukkeilla rajatussa vesijuoksutilassa, vaan pitkää hiekkarantaa joko jalat pohjassa tai syvemmällä ilman pohjakosketusta.

Kun on tarpeeksi aurinkoa, merta, betonia, juomavettä ja asenne, jossa ei tarvitse omistaa rajattua reviiriä tai olla hoikempi, voi vain nauttia käytännössä ja oppia toisilta. En edes muista, oliko jollakulla upea uikkari, rusketus tai mieletön sixpack vatsassa. Kroatialaisella kansanrannalla ei voi suorittaa lomaa, siellä vain kellutaan huolettomasti, niin tekevät kaikki muutkin.

Mitä tästä opin? En mitään, nautin vaan. Kuitenkin Suomessa häpeilen taas vatsamakkaroitani. 

Krkan kansallispuisto on maksullinen. Sielläkin saa tietysti uida, ei tosin aivan vesiputouksen alle, ne on eristetty kelluvalla narulla. Mutta pienen putouksenkin alla uiminen oli ihana elämys! 


Tästä kuvasta olen rajannut pois ihmisjoukot, kuten turistilla on tapana. Pitkällä valotusajalla veden saa utuiseksi.

Kaikki mukanani

 Roomalaisilla on sananparsi: "Omnia mea mecum porto, kannan kaiken omani mukanani." Tarina (milloin Cicero, milloin kukakin) kertoo, kuinka Bias eräs antiikin seitsemästä viisaasta (tai runoilija Simonides) sanoi näin, kun ei pelastanut mitään mukaansa tuhottavasta kotikaupungistaan. Hänellä oli viisautensa, muuta ei hyvään elämään tarvittu.

Minä varmuuskopioin kotikoneen tekstejä ja kuvia kovalevylle, Gmailiin, iCloudiin, tabletille, työkoneelle, Z-asemalle tai työpaikan Intraan riippuen käyttötarkoituksesta. Pidän myös vastuuttomana ihmistä, joka menettää ainoan version keskeneräisestä gradustaan, kun läppäri varastetaan. Niin paljon työtä ja muistoja on varmistettava, elämä on huolekasta. Mitä jos tulevaisuudessa eivät pystykään lukemaan formaattejamme? Pitäisikö kuitenkin vielä printata versiot?

Entä jos eläisinkin kertakäyttöisesti, olisinko onnellisempi, koska huolekkuus vähenisi? Entä jos en tarvitsisikaan muistoja, joita minulla ei ole mukanani? Ensimmäistä graduani vuodelta 1985 runoilija Prudentiuksen yhdyssanoista en osaisi kirjoittaa uudelleen, jos kaikki tulosteet häviäisivät. En ole kuullut kenenkään ikinä maailmassa viittaavan hengentuotteeseeni, edes siihen, että löysin hänen tekstistään ensimmäistä kertaa latinankielisen sanan "semipes" jalkapuoli. Toivottavasti elektromagneettisen pulssin tuhottua tiedostot osaisin kirjoittaa toisen graduni suomalaisten  dokumenttielokuvanohjaajien todellisuuskäsityksestä uudelleen, koska opetan asiaa vuosittain. Tiedon siis kuuluisi olla edelleen minussa, mukanani. Jos näin ei olisi, olisiko millään kirjoittamallani merkitystä kenellekään, koska käsittääkseni tuon ns. tieteellisen teoksen ainoa merkitys on minulle itselleni?

 

Pitäisikö minun skannata lasteni lapsuusdiat, tuhannet kuvat, jotta ne olisivat tallessa myös virtuaalisesti? Onko minun tehtäväni varmistaa lapsille heidän muistonsa konkreettisesti? Entä omat lapsuuskuvani, isäni tuhannet diat? Kaitafilmit hän siirsi moderniin vhs-formaattiin, kasetti on tallella, luultavasti aika demagnetisoituneena, nauhuri sen sijaan ei. Olemme joskus katselleen niitä. Muistan monia kuvia ja kuvaustilanteita. Identiteetissäni ovat nuo kuvat, filmit ja  kuvaushetket, kannan niitä vääjäämättä mukanani. Mielestäni en tarvitse muuta. Ja jos lapseni eivät muista lapsuuttaan ilman dioja, keksikööt itselleen sellaisen.

50-vuotiaana olen oppinut pitämään itsestäni, se on ollut pitkä tie. Tiedän jokseenkin tarkkaan, kuka ja millainen olen ja loppujen lopuksi haluan olla juuri tällainen. Kun mietin kaduttavia tekojani, tyhmiä tilanteita tai ratkaisuja, päädyn aina siihen, että kaikki mennyt on muovannut minut juuri tähän hetkeen, täksi ihmiseksi. Ja koska haluan olla tämä ihminen, en voi katua menneitä valintojani. Suorempaa polkua ei voi olla, jotakin ratkaisevaa puuttuisi, jos olisin jättänyt virheitä tekemättä. Kannan mukanani kaikkia elettyjä kohtauksia ja ne ovat välttämättömiä. Minä saan mielenrauhan tästä ajatuksesta, kaikki mukanani.

Mutta kyllä minä silti varmuuskopioin, tiedänhän olevani neurootikko.

Skilla eli idän sinililja on minulle tärkeä kukka: se kasvaa sinisenä mattona sukuni pihalla Kakskerrassa varhain keväällä. Sen on isoisäni sinne istuttanut ja siellä se on levinnyt peittämään koko alueen. Nyt yritän saada sitä leviämään omalle pihalleni. Ylempi kuva on luonnonvalossa taivasta vasten, alempi samassa paikassa mutta täytesalamalla.

Maailmalla

Rakastan matkustamista. Vaikka kuinka päätämme, että tänä vuonna säästetään rahaa kodin ja pihan remontteihin  eikä matkusteta minnekään, on kuitenkin päästävä maailmalle. Ja niin me taas matkustamme hiukan yli varojemme.

Erilaisuus kiinnostaa, samanlaisuus tuo hyvänolon tunteen. Etsin turvallisuutta. Olen jo oppinut, että ensimmäisen illan ahdistus on hämmennystä kaupungissa, jossa en osaa suunnistaa. Kun kulmat tulevat tutuiksi, yleensä 24 tunnin kuluessa, uusi kaupunki muuttuu kodiksi. Löydämme ruokakaupan, ja reitit asunnolle tai hotelliin vakiintuvat. Vaikka vaihtaisimme kaupunkia parin päivän välein, haluan kotiutua jokaiseen. Vasta sitten kykenen ottamaan vastaan eksotiikkaa. Taidan olla aika turvallisuushakuinen?

Koen aina iloa ihmisten samankaltaisuudesta. Etsin maailmalta ihmisyyttä, kuvittelen aina itseni arkiseen elämään vastaantulijoiden keskelle. Meillä on samat lajityypilliset tarpeet aivan kaikkialla. Syömme, ulostamme, nukumme, rakastamme, lisäännymme, pitkästymme tai viihdymme.  Haemme auringon lämpöä ja tuulen varjoa.

 Elähdymme kauneudesta, vaikka estetiikka olisikin erilaista. Haluamme omistaa tarpeellisia ja tarpeettomia esineitä, pidämme kotieläimiä, harjoitamme ammattejamme pienin vivahde-eroin. Uskonto on tuottanut ja tuottaa edelleen suuria rakennuksia, mahtipontisuuden elämyksiä. Ihminen pystyy, kun haluaa, kun motivoituu rakentamaan ja luomaan, vaikka sitten jumalalle tai jumalafaaraolle. Kauneus liikuttaa meitä kaikkialla. Se ei ole fyysiselle elämälle välttämätöntä, siksi se usein onkin puettu uskonnon vaatimuksiin, jotta se voitaisiin oikeuttaa ja kustantaa.

Yhteisen indoeurooppalaisen kantakielen sanojen tunnistaminen on aina riemastuttavaa molemmin puolin, vaikka puhujista kummallekaan se ei ole äidinkielen taustalla. Myös käsimerkit, lukusanat, hyvän ilmaus peukalolla, pään pudistelu tai nyökyttely tuovat iloa. Ymmärtäminen on onnea, sitähän me hyvin syvältä kaikessa tavoittelemme.

Kun englantia ymmärtämätön tornadoperunalastumyyjä Kroatian Splitin rannalla käsitti ihastukseni uuden ruokailmiön äärellä ja sanoi jotakin, josta tajusin Polski, me hymyilimme yhdessä. Puolalaiset ovat rikastuttaneet maailmaamme spiraalin muotoon leikattavalla uppopaistettavalla perunalla, joka syödään suolattuna ja ketsuppiin kasteltuna tikusta.  Hyvä puolalaiset! kerroin nostamalla peukkua. Kaikki me pidämme rasvasta, suolasta ja hiilihydraateista! Se on biologiassamme, tämä laji on sitä himoa historiassaan tarvinnut.

Olla perillä

Kutsun puhtaan onnen tunnetta perillä olon hetkeksi. Se tulee yleensä yllättäen, pyytämättä. En yleensä pysty kutsumaan sitä, koska se ei tottele yritystä. Se vaatii tilan, jossa en yritä saavuttaa mitään. Se menee myös nopeasti mutta jättää muiston, jota voi vaalia. Olen aina matkalla, yleensä vauhdilla. Puuhaan tavoitetta kohti, minua jo odotetaan toisaalla, ajatukset ovat tekojen edellä. Kun äkkiä näen, kuulen tai haistan jotakin pysäyttävää, olen hetken täydellisesti läsnä elämässä. Mikään ei vedä eteen tai sivulle. Voin pysähtyä vain aistimaan analysoimatta. 

Usein saan perillä olon hetken luonnosta: valo on eräs parhaimmista sen herättäjistä. Kun kävelen varhain keväällä töihin ja puiden varjot piirtyvät terävinä kuivuneelle katukiveykselle. Kun näen syvän preussinsinisen taivaan juuri ennen pimentymistä. Kun aurinko heittää kiiltävät laikut meren aalloille. Kun tähtitaivas on kirkas ja syvä pakkasyönä.

Myös tuoksumuistot voivat herättää sen. Silloin hetkessä on surua, aika on mennyt ja elämä kulunut. Teini-iässä kävelin Helsingin Fredrikinkatua soittotunneille illansuussa monta kertaa viikossa. Inhosin Koffin tehtaalta tulevaa maltaan hajua, joka valtasi alueen juuri klo 17:n aikaan. Myöhemmin sama haju muuttui nostalgiseksi tuoksuksi, joka sai minut muistamaan taivaan syvän värin juuri ennen auringonlaskua. Keräsin 16-vuotiaana hurmion tuntein taivaan värejä mieleeni. Maltaan tuoksu palauttaa 16-vuotiaan romantikon.

Kevään tuoksu on myös eräs vahva läsnäoloon kutsuja. Jotakin hiukan makeata, silti hyvin raikasta on kosteassa iltailmassa. Se ei ole maan tunkkainen luman alta paljastunut haju, vaan ilman tuoksu. Yöllinen kylmyys, ehkä pakkanenkin on aavistuksena läsnä. Kutsuin tätä teini-iässä keväthajuksi ja jos sen aistimisen jälkeen tuli vielä takatalvi, pettymys oli tavallista suurempi. Sen tuoksun aikaan mikään ei vielä kuki eikä viherrä. Maailma on vain täynnä lupausta. Hetki huutaa tulevaisuutta. 

Olemme onnellisimmillamme hiukan ennen kuin odotettu asia tapahtuu. Ei ole pelkoa sen ohi kiitämisestä, koska se ei ole vielä alkanutkaan.

Aristoteles

Ihminen joka tavaittelee hyvää uraa, pyrkii sen avulla menestykseen eli asemaan, jossa häntä kunnioitetaan ja ihaillaankin. Jos hän tavoittelee rahaa, se on väline tyydytystä tuovien asioiden hankkimiseen.

Kun joku tekee toiselle hyvää, hän saa siitä itse nautintoa, tuntee itsensä hyväksi ja oikeaksi, arvostaa itseään. Kenties hän myös toivoo muiden huomaavan hyvyytensä ja saa sen kautta arvostusta toisilta. Ystävyys ja rakkaus ovat keinoja saada onnen tunne kuulumalla toiselle, kelpaamalla, olemalla yhteydessä.

Hän joka tavoittelee jumalaa, etsii turvallisuutta, maailman selitystä, oikeudenmukaisuutta. Hänen onnensa tulee siitä, että lopullinen vastuu elämästä ei ole hänellä itsellään, vaan voimalla, jota hän voi lähestyä, lepyttää, anoa, johon turvata. Maailma ei ole yksinäinen uskovalle ihmiselle. Hän kuuluu jumalalleen ja saa siitä onnen.

Kaikki mitä teemme, on siis onnen tavoittelua. Kaikki teot ovat väline onnen saavuttamiseen. Onnen takana ei ole enää mitään muuta. Se on itsessään päämäärä.

Kun ymmärrän sen, että tavoittelen onnea, olen itse vastuussa elämästäni. Sitä ei voi pohjimmiltaan kukaan toinen minulle antaa. Se ei tarkoita itsekeskeisyyttä, enhän voi olla onnellinen ilman rakkautta, ystävyyttä, hyvyyttä. Tarvitsen niitä saavuttaakseni onnen. Mutta lopullinen vastuu onneni saavuttamisesta on vain minulla itselläni. En voi sitä sysätä kenellekään toiselle. - Tämä määritelmä luonnollisesti koskee täysivaltaista ihmistä, pieni lapsi tai vaikeasti vammainen tarvitsee fyysisesti toisen ihmisen kyetäkseen edes olemaan olemassa ja tavoitellakseen onnea. Täysivaltainen ihminen on sellainen, joka pystyy ottamaan vastuun elämästään.

Onnellisuuteen pyrkiminen ei myöskään ole hedonismia. En voi olla onnellinen kenenkään toisen kustannuksella. En nauti hyvästä ruuasta, jos joku katsoo syömistäni nälkäisenä tai tiedän riistäneeni ruokani häneltä. Siksi onnellisuuden saavuttaminen edellyttää korkeaa moraalia. Todellinen onni on hyvyyttä toisia ihmisiä kohtaan, ei pakosta, vaan koska en voi olla syvimmästi onnellinen, jos en yritä poistaa epäonnea eli pahuutta ympäriltäni. Itseni takia haluan olla muille hyvä. Ja tietysti käytännössä epäonnistun tässä jatkuvasti. Koen sen sitten onnettomuutena, se on rangaistukseni pahoista ja itsekkäistä teoista: niistä tulee paha mieli.

Aristotelen lause on tämän vuoksi mottoni elämässä. Kunhan saan toimeksi, tatuoin sen oikeaan ranteeseeni. (Tätä olen suunnitellut jo monta vuotta ja minun piti toteuttaa se ennen kuin täytän 50. Uusi tavoite on ennen kuin lopetan olemasta 50 vuotta.)

Tämän blogin tarkoitus on kirjoittaa lyhyitä havaintoja onnellisuudesta.

Koska valokuvaus tuottaa minulle onnea, pyrin myös liittämään tänne valokuvia, joissa koen onnistuneeni.