Kaikki mukanani

 Roomalaisilla on sananparsi: "Omnia mea mecum porto, kannan kaiken omani mukanani." Tarina (milloin Cicero, milloin kukakin) kertoo, kuinka Bias eräs antiikin seitsemästä viisaasta (tai runoilija Simonides) sanoi näin, kun ei pelastanut mitään mukaansa tuhottavasta kotikaupungistaan. Hänellä oli viisautensa, muuta ei hyvään elämään tarvittu.

Minä varmuuskopioin kotikoneen tekstejä ja kuvia kovalevylle, Gmailiin, iCloudiin, tabletille, työkoneelle, Z-asemalle tai työpaikan Intraan riippuen käyttötarkoituksesta. Pidän myös vastuuttomana ihmistä, joka menettää ainoan version keskeneräisestä gradustaan, kun läppäri varastetaan. Niin paljon työtä ja muistoja on varmistettava, elämä on huolekasta. Mitä jos tulevaisuudessa eivät pystykään lukemaan formaattejamme? Pitäisikö kuitenkin vielä printata versiot?

Entä jos eläisinkin kertakäyttöisesti, olisinko onnellisempi, koska huolekkuus vähenisi? Entä jos en tarvitsisikaan muistoja, joita minulla ei ole mukanani? Ensimmäistä graduani vuodelta 1985 runoilija Prudentiuksen yhdyssanoista en osaisi kirjoittaa uudelleen, jos kaikki tulosteet häviäisivät. En ole kuullut kenenkään ikinä maailmassa viittaavan hengentuotteeseeni, edes siihen, että löysin hänen tekstistään ensimmäistä kertaa latinankielisen sanan "semipes" jalkapuoli. Toivottavasti elektromagneettisen pulssin tuhottua tiedostot osaisin kirjoittaa toisen graduni suomalaisten  dokumenttielokuvanohjaajien todellisuuskäsityksestä uudelleen, koska opetan asiaa vuosittain. Tiedon siis kuuluisi olla edelleen minussa, mukanani. Jos näin ei olisi, olisiko millään kirjoittamallani merkitystä kenellekään, koska käsittääkseni tuon ns. tieteellisen teoksen ainoa merkitys on minulle itselleni?

 

Pitäisikö minun skannata lasteni lapsuusdiat, tuhannet kuvat, jotta ne olisivat tallessa myös virtuaalisesti? Onko minun tehtäväni varmistaa lapsille heidän muistonsa konkreettisesti? Entä omat lapsuuskuvani, isäni tuhannet diat? Kaitafilmit hän siirsi moderniin vhs-formaattiin, kasetti on tallella, luultavasti aika demagnetisoituneena, nauhuri sen sijaan ei. Olemme joskus katselleen niitä. Muistan monia kuvia ja kuvaustilanteita. Identiteetissäni ovat nuo kuvat, filmit ja  kuvaushetket, kannan niitä vääjäämättä mukanani. Mielestäni en tarvitse muuta. Ja jos lapseni eivät muista lapsuuttaan ilman dioja, keksikööt itselleen sellaisen.

50-vuotiaana olen oppinut pitämään itsestäni, se on ollut pitkä tie. Tiedän jokseenkin tarkkaan, kuka ja millainen olen ja loppujen lopuksi haluan olla juuri tällainen. Kun mietin kaduttavia tekojani, tyhmiä tilanteita tai ratkaisuja, päädyn aina siihen, että kaikki mennyt on muovannut minut juuri tähän hetkeen, täksi ihmiseksi. Ja koska haluan olla tämä ihminen, en voi katua menneitä valintojani. Suorempaa polkua ei voi olla, jotakin ratkaisevaa puuttuisi, jos olisin jättänyt virheitä tekemättä. Kannan mukanani kaikkia elettyjä kohtauksia ja ne ovat välttämättömiä. Minä saan mielenrauhan tästä ajatuksesta, kaikki mukanani.

Mutta kyllä minä silti varmuuskopioin, tiedänhän olevani neurootikko.

Skilla eli idän sinililja on minulle tärkeä kukka: se kasvaa sinisenä mattona sukuni pihalla Kakskerrassa varhain keväällä. Sen on isoisäni sinne istuttanut ja siellä se on levinnyt peittämään koko alueen. Nyt yritän saada sitä leviämään omalle pihalleni. Ylempi kuva on luonnonvalossa taivasta vasten, alempi samassa paikassa mutta täytesalamalla.