Onnellisuuden velvoite

Oma sänky on pakopaikka, kirjan kanssa tai ilman.

Ryhdyin tähän blogiin selvittääkseni itselleni, miten osaisin olla onnellinen. Syksy on aina minulle vaikea, koska matka syvenevään pimeyteen on mielikuvassani lähes ylivoimainen vuori, jonka laelta lopulta 22.12.2012 katson talvipäivänseisauksesta hengissä selvinneenä alas kevään laaksoon. (Tänä vuonna se on erityisen jännittävä, koska maailmanlopunhan pitäisi tulla 211212.) Syksy kerta kaikkiaan masentaa, tuo univaikeudet ja lisää työahdistusta. Päätin siksi pitää itsestäni erityisesti huolta ja keksiä toimintoja ja ajatuksia torjua arkista toisteisuutta, apeutta ja suoranaista surua.

Urheilen siis enemmän kuin koskaan. Rakennan itselleni mielekästä työn ulkopuolista identiteettiä kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Juon vihreää teetä ja syön rahka-aamiaisia. Yritän suhtautua positiivisesti tilanteisiin ja ihmisiin. Kerään ja säilön kotipihan satoa. Vakuutan itselleni, että mieliala on näkökulmakysymys. Koska luon itsestäni julkista kuvaa onnellisena ihmisenä, siitä on kasvanut velvoite. Kaiken tämän seurauksena tunnen syyllisyyttä siitä, että en riittävästi saavuta onnellisuustavoitettani ja elämä on taas tutunlaista suorittamista juoksulenkiltä CRX Worksiin ja koulutusohjelman kokouksesta opetuksen ja ruokamarketin kautta tietokoneen äärelle kotiin. Yhyy, en siis osaa edes olla onnellinen, vaikka erityisesti yritän juuri ja nimenomaan sitä!

Luin lähteestä, jota en ahkerasta yrittämisestä huolimatta enää löydä, että ihmiset ovat onnellisempia yhteiskunnissa, joissa ei mitata onnellisuutta. (Jos muistat, missä tämä teksti lähiviikkoina oli, linkkaatko sen tänne blogiin, kiitos!) Japanissa pitää ulkoisesti osoittaa onnellisuutensa ja sen seurauksena ihmiset kokevat olevansa onnettomampia kuin muut. Onnellisuuden velvoite on varma tapa tehdä ihmisistä onnettomia.

Ehkä suomalaista onnea voisi verrata siihen,
 että sade on ikkunan takana eikä omassa niskassa. 

Jos onnellisuudessa pitää kilpailla, suomalainen häviää heti vapaaehtoisesti, koska jokaisellahan on täällä rankempi elämä, vaikeampi lapsuus ja ankarampi flunssa kuin muilla. Onnella ei totisesti leveillä (ellei olla Vesa Keskinen), se kätketään ja ollaan onnellisia yksin vaan. Hullut hymyilevät eikä turhannaurajasta tule miestä. Meillä saa olla synkkä ja levittää synkkyyttään muillekin, toisin kuin Yhdysvalloissa. Teoriani mukaan se on suojakeino paeta onnellisuuden kilpavarustelua. Salaa ja vapaaehtoisesti voi olla sopivasti hiukan onnellinen, kunhan kukaan ei tee siitä standardia. Koska standardihan on minimivaatimus.

Sitten siirrytään kokoavaan lopetukseen: En mahda mitään syysapeudelleni, työärtymykselleni tai suorituspaineelleni. Sellainen minä olen. Elämä on silti OK ja toisinaan jopa OK+, ainakin silloin kun istun rakkaitteni kanssa isossa ruokapöydässämme tai jännitän Hubotteja popparikulho välissämme. Ei tehdä tästä sen suurempaa kohua. 

Muutos

Kun luit otsikon sanan, tuliko sinulle positiivinen vai negatiivinen tunne?

Reunustraakkipuuni löytyi v. 1980
vanhempieni saamasta jouluasetelmasta. 

Työhyvinvointikyselyssä kartoitettiin Turun kaupungin palkansaajilta suhtautumista mahdollisiin muutoksiin. Jos muutoksen kokee mahdollisuutena, on optimistinen ja työhönsä varmasti suhtautuva ihminen.

Emme ole työyhteisönä vielä täysin toipuneet koulutusohjelmamme lakkauttamisesta ja sen uudelleen synnyttämisestä Turun ammattikorkeakouluun. Olemme jatkuvassa muutosprosessissa, joka väsyttää. ”Saisipa vähän aikaa vaan tehdä tätä työtä, että ei tarvitsisi koko ajan muuttaa opetussuunnitelmaa.” Olin pelokas ja valitsin kyselyssä muutoksen enemmän uhaksi.

Kun nyt katson taaksepäin, meille on todellisuudessa käynyt hyvin: koulutuksemme on oikeassa paikassa ja meillä on kuitenkin riittävät edellytykset työllemme. Opetussuunnitelman muuttamisessa tiimimme on hyvin tehokas. Kun vain annetaan selvät reunaehdot, me pystymme siirtelemään opetusjaksopalikat uuden sudokun vaatimaan järjestykseen, niin että oleellinen säilyy. Tuskastuttavinta tässä työssä onkin se, jos vaaditaan muutoksia ilman selkeitä ohjeita. Kun muutokset on tehty, voidaan miettiä, miten toteutus sujuu parhaalla mahdollisella tavalla muuttuneissa olosuhteissa. Se onkin sitten jo mahdollisuus.

Nyt minua kaduttaa, että täppäsin Webropolissa sinne kielteisempään päähän. Pohjimmiltani nimittäin kuitenkin tuo sana on minulle kutkuttava, tosin pelottava, mahdollisuus. Pidän itseäni, jos nyt en ihan pessimistinä, realistina kuitenkin. Mutta taidan syvällä sisimmässäni sittenkin olla optimisti.

Se on kulkenut mukanani 7 eri asunnossa,
jäänyt Amerikan-vuoden ajaksi ystävän hoitoon
ja muuttanut kertaalleen tyttärelleni ja sieltä takaisin.
Olen katkaissut sen kolmasti lehdettömäksi rangaksi.

Ihmisen luontainen tila on inertia, laiskuus ja muutosvastarinta. Yleensä aina muutos vaatii ensin työtä eikä siihen ole halua ryhtyä ennen pakkoa. Olemme monesti puhuneet jälkeenpäin siitä, kuinka minä tai ystäväni sallimme aikanaan pienten lastemme katkoa yöunia tunkemalla samaan sänkyyn, vaatimalla rintamaitoa melkein yksivuotiaana monta kertaa yössä tai nukkumalla ainoastaan autossa, liikkuvissa vaunuissa, sylissä. Me vanhemmat alistuimme, koska uupumus muuttaa tilanne oli liian suuri ja vaati totaalisen kyllästymisen ennen kuin kukaan meistä jaksoi ryhtyä taisteluun lapsen tahtoa vastaan. Sitten kuukauden ottelun jälkeen ihmettelimme, miksi emme ryhtyneet siihen paljon aikaisemmin.

Claes Andersson (s. 1937) tunnustaa päähenkilönsä suulla omaelämänkerrallisessa kirjassaan Oton elämä, että hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka haikailevat menneen olevan parempaa kuin tulevan. Hänen kokemuksensa mukaan tulevaisuus on aina ollut kiehtovampaa ja nykyaika parempaa ja helpompaa kuin nuoruuden vuosikymmenet. Minäkin haluan olla ihminen, joka on valmis muutokseen eikä taistele kivettyneenä sitä vastaan. Usko muutokseen mahdollisuutena on voimaannuttavaa, ei tarvitse koko ajan pelätä.

Claes Andersson, Oton elämä

Haluan oppia!

Harjoittelen puutarhassamme valokuvausta.
Osaaminen on myös laitteista kiinni: ilman jalustaa ja
lankalaukaisinta on vaikea saada makrokuvista tarkkoja.
Yksi viidestäkymmenestä yrityksestä onnistuu, ehkä.

Oivaltaminen on jokseenkin yhtä ihanaa kuin hyvä seksi. Oppiminen on seuraavaksi ihaninta. Harrastamisen palkitsevuus syntyy oppimisesta, kun haluan kehittyä, tulla nopeammaksi, notkeammaksi, taitavammaksi, sivistyneemmäksi. Kun harrastuksessa kehittyminen pysähtyy, siitä tulee puuduttavaa rutiinia ja on saatava uusia tavoitteita tai vaihdettava harrastusta. Haluamme siis vapaaehtoisesti oppia koko ajan lisää.

Olen aina perustellut ihmisen luontaista oppimisen himoa pienen lapsen ponnistuksilla oppia kävelemään. Kukaan ei häntä käske, rohkaistaan ja houkutellaan kyllä mutta ei pakoteta. Ihan itsekseen ja omaehtoisesti pikkuinen yrittää ja kaatuu, lukemattomat kerrat, silti luovuttamatta.  En ole nimittäin kuullut kerrottavan yhdestäkään terveestä lapsesta, joka olisi päättänyt yrityksiin kyllästyneenä luovuttaa kävelemisestä: ”Nää, tää on liian työlästä. Pysytään rattaissa yläkouluun asti.”

Miksi sitten oppiminen koulussa onkin tylsää? Mikä vika on järjestelmässä, joka kuihduttaa lapsen luontaisen himon oppia uutta? Vaikea uskoa, että kyse olisi ainoastaan periaatteellisesta vastustuksesta instituutiota kohtaan eli se, että joku ylhäältä kehottaa oppimaan. Oppiihan pikkulapsikin perheinstituutiossa. Jotenkin koulu onnistuu irrottamaan oppimisen yhteydestään niin, että se ei tuota enää palkintoa itsessään. Koululainen ei näe tarvetta määrätyn asian oppimiselle tai sitä tarjotaan väärään aikaan.

Veljenpoikani ei jaksanut alakoululaisena oikein lukea, se oli vastenmielistä ja hyvin hankalaa. Lukemaan kehotettiin ja pakotettiinkin. Vähän jo pelkäsimme, onko hänellä pahakin lukihäiriö. Sitten hän kerran itsekseen asensi tietokoneensa ja sen ohjelmistot monimutkaisia englanninkielisiä kirjallisia ohjeita seuraten, kun äiti ei siihen ehtinyt. (Hän on Britanniassa vietetyn varhaislapsuuden jäljiltä kaksikielinen, vaikka vanhemmat ovatkin suomenkielisiä.) Hän keskittyi ja pani operaatioon monta illan tuntia, koska hänellä oli päämäärä oppimiselleen: päästä pelaamaan.

Oppija on saava osapuoli, ei nöyrtyvä. Olen oppinut paljon lapsiltani ja heidän puolisoiltaan. He tietävät maailmasta uusista näkökulmista, heidän arvonsa ovat kirkkaita ja haastavat laiskistuneen keski-ikäisen. Olen myös oppinut usein opiskelijoiltani, itsetuntoni ei kärsi siitä, että myönnän olevani tietämättömämpi osapuoli. Tiedän mitä osaan ja missä minun pitää vielä oppia lisää. Haluan olla oppivainen kuolemaani asti, niin että en koskaan laiskistu päättämään olevani valmis. Oppiminen on liikettä ja kun virtaus loppuu, elämä pysähtyy.

Palveleminen

Palvelun tekemisen toiselle on syytä olla henkilökohtaisen onnellisuuden tavoittelua. Kiitoksen odottaminen, vastentahtoinen uhrautuminen tai palvelun tekeminen huomion vuoksi pilaavat koko jutun. Silloin vastaanottaja joutuu kiitollisuudenvelkaan, ja tekijä on häneen nähden valta-asemassa. Palvelun tekijä ei ole siten uskollinen itselleen, vaan tekee palvelusta välineen. Vain teko, jonka voi tehdä itsessään, tekee tekijänsä onnelliseksi, koska se on riippumaton.

Palvelemme rakkaitamme mieluiten ruokapöydässä.
Ja tässä kuvassa Juha palveli minua kaatamalla viinin,
kun laukaisin kameran.

Paras palvelu olisi sellainen, jota kohde ei edes huomaa, mutta jota ilman hänen elämänsä olisi huonompaa. Tekijä saisi sitten hykerrellä itsekseen eikä tekoon sekoittuisi alhaista kiitollisuuden odotusta. Alhaiseksi sen tekee luonnollinen halu asettua yläpuolelle, vallan tahto. Valta itsessään vain harvoin tekee onnelliseksi, koska valtaan sisältyy aina vastuu.

Palvelun on lähdettävä kohteen todellisesta tarpeesta ja tuotettava aitoa iloa, muuten se on vain hyvän tekemiseksi naamioitua vallankäyttöä. - Joskus on vaan kovin vaikea tietää, onko palveluni todellinen motiivi kohteen oikea tarve vai oma sekaantumisenhaluni eli vallankäyttö, luonnollisesti kun tiedän paremmin varsinkin perheenjäsenteni hyvän, vaikka he eivät itse sitä aina myönnä.

Päämotiivini tehdä asioita toisten puolesta tai toisille on se, että pystyn siihen ja osaan tehokkaasti hoitaa asian. On helpompaa tehdä itse kuin ohjeistaa. Se käy niin äkkiä minulta! Nopeastihan tuo, tuleepa hoidetuksi! Eipä jää roikkumaan! Voi olla, että sen seurauksena kastroin ihmisten oman kyvyn: kun menen aina poraamaan lehtitelineen, peilin ja hyllyn tyttärieni uusiin asuntoihin, he eivät opi itse poraamaan. (Ompelukoneen olen sentään antanut kahdelle heistä joululahjaksi, jotta verhot voisi lyhentää itse. Vanhempi innostui tekemään vaatteitakin, hienoa!)

Kaikki me naureskelemme työpaikalla sitä, joka luettelee töitään. Sellainen on osoitus siitä, että niitä ei tee itsessään, asian tai itsensä takia, vaan kiitoksen toivossa. Sellainen ihminen on aina riippuvainen toisista. Tekoni ovat aina valintoja, kukaan ei niihin minua voi pakottaa. (Valinnoissani tietysti punnitsen niiden seuraukset.) Onnellisuus voi lähteä vain omasta itsestä, sitä ei voi kukaan toinen minulle antaa, vaikka eniten onnea saankin toisten kanssa. Mutta onnellisuutta en voi odottaa saavani keneltäkään toiselta annettuna. On oltava riippumaton.

Lasten mielestä Juhan muistolaatta kuoleman jälkeen kiinnitetään grilliin.