Muutos

Kun luit otsikon sanan, tuliko sinulle positiivinen vai negatiivinen tunne?

Reunustraakkipuuni löytyi v. 1980
vanhempieni saamasta jouluasetelmasta. 

Työhyvinvointikyselyssä kartoitettiin Turun kaupungin palkansaajilta suhtautumista mahdollisiin muutoksiin. Jos muutoksen kokee mahdollisuutena, on optimistinen ja työhönsä varmasti suhtautuva ihminen.

Emme ole työyhteisönä vielä täysin toipuneet koulutusohjelmamme lakkauttamisesta ja sen uudelleen synnyttämisestä Turun ammattikorkeakouluun. Olemme jatkuvassa muutosprosessissa, joka väsyttää. ”Saisipa vähän aikaa vaan tehdä tätä työtä, että ei tarvitsisi koko ajan muuttaa opetussuunnitelmaa.” Olin pelokas ja valitsin kyselyssä muutoksen enemmän uhaksi.

Kun nyt katson taaksepäin, meille on todellisuudessa käynyt hyvin: koulutuksemme on oikeassa paikassa ja meillä on kuitenkin riittävät edellytykset työllemme. Opetussuunnitelman muuttamisessa tiimimme on hyvin tehokas. Kun vain annetaan selvät reunaehdot, me pystymme siirtelemään opetusjaksopalikat uuden sudokun vaatimaan järjestykseen, niin että oleellinen säilyy. Tuskastuttavinta tässä työssä onkin se, jos vaaditaan muutoksia ilman selkeitä ohjeita. Kun muutokset on tehty, voidaan miettiä, miten toteutus sujuu parhaalla mahdollisella tavalla muuttuneissa olosuhteissa. Se onkin sitten jo mahdollisuus.

Nyt minua kaduttaa, että täppäsin Webropolissa sinne kielteisempään päähän. Pohjimmiltani nimittäin kuitenkin tuo sana on minulle kutkuttava, tosin pelottava, mahdollisuus. Pidän itseäni, jos nyt en ihan pessimistinä, realistina kuitenkin. Mutta taidan syvällä sisimmässäni sittenkin olla optimisti.

Se on kulkenut mukanani 7 eri asunnossa,
jäänyt Amerikan-vuoden ajaksi ystävän hoitoon
ja muuttanut kertaalleen tyttärelleni ja sieltä takaisin.
Olen katkaissut sen kolmasti lehdettömäksi rangaksi.

Ihmisen luontainen tila on inertia, laiskuus ja muutosvastarinta. Yleensä aina muutos vaatii ensin työtä eikä siihen ole halua ryhtyä ennen pakkoa. Olemme monesti puhuneet jälkeenpäin siitä, kuinka minä tai ystäväni sallimme aikanaan pienten lastemme katkoa yöunia tunkemalla samaan sänkyyn, vaatimalla rintamaitoa melkein yksivuotiaana monta kertaa yössä tai nukkumalla ainoastaan autossa, liikkuvissa vaunuissa, sylissä. Me vanhemmat alistuimme, koska uupumus muuttaa tilanne oli liian suuri ja vaati totaalisen kyllästymisen ennen kuin kukaan meistä jaksoi ryhtyä taisteluun lapsen tahtoa vastaan. Sitten kuukauden ottelun jälkeen ihmettelimme, miksi emme ryhtyneet siihen paljon aikaisemmin.

Claes Andersson (s. 1937) tunnustaa päähenkilönsä suulla omaelämänkerrallisessa kirjassaan Oton elämä, että hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka haikailevat menneen olevan parempaa kuin tulevan. Hänen kokemuksensa mukaan tulevaisuus on aina ollut kiehtovampaa ja nykyaika parempaa ja helpompaa kuin nuoruuden vuosikymmenet. Minäkin haluan olla ihminen, joka on valmis muutokseen eikä taistele kivettyneenä sitä vastaan. Usko muutokseen mahdollisuutena on voimaannuttavaa, ei tarvitse koko ajan pelätä.

Claes Andersson, Oton elämä