Onnellisuuden velvoite

Oma sänky on pakopaikka, kirjan kanssa tai ilman.

Ryhdyin tähän blogiin selvittääkseni itselleni, miten osaisin olla onnellinen. Syksy on aina minulle vaikea, koska matka syvenevään pimeyteen on mielikuvassani lähes ylivoimainen vuori, jonka laelta lopulta 22.12.2012 katson talvipäivänseisauksesta hengissä selvinneenä alas kevään laaksoon. (Tänä vuonna se on erityisen jännittävä, koska maailmanlopunhan pitäisi tulla 211212.) Syksy kerta kaikkiaan masentaa, tuo univaikeudet ja lisää työahdistusta. Päätin siksi pitää itsestäni erityisesti huolta ja keksiä toimintoja ja ajatuksia torjua arkista toisteisuutta, apeutta ja suoranaista surua.

Urheilen siis enemmän kuin koskaan. Rakennan itselleni mielekästä työn ulkopuolista identiteettiä kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Juon vihreää teetä ja syön rahka-aamiaisia. Yritän suhtautua positiivisesti tilanteisiin ja ihmisiin. Kerään ja säilön kotipihan satoa. Vakuutan itselleni, että mieliala on näkökulmakysymys. Koska luon itsestäni julkista kuvaa onnellisena ihmisenä, siitä on kasvanut velvoite. Kaiken tämän seurauksena tunnen syyllisyyttä siitä, että en riittävästi saavuta onnellisuustavoitettani ja elämä on taas tutunlaista suorittamista juoksulenkiltä CRX Worksiin ja koulutusohjelman kokouksesta opetuksen ja ruokamarketin kautta tietokoneen äärelle kotiin. Yhyy, en siis osaa edes olla onnellinen, vaikka erityisesti yritän juuri ja nimenomaan sitä!

Luin lähteestä, jota en ahkerasta yrittämisestä huolimatta enää löydä, että ihmiset ovat onnellisempia yhteiskunnissa, joissa ei mitata onnellisuutta. (Jos muistat, missä tämä teksti lähiviikkoina oli, linkkaatko sen tänne blogiin, kiitos!) Japanissa pitää ulkoisesti osoittaa onnellisuutensa ja sen seurauksena ihmiset kokevat olevansa onnettomampia kuin muut. Onnellisuuden velvoite on varma tapa tehdä ihmisistä onnettomia.

Ehkä suomalaista onnea voisi verrata siihen,
 että sade on ikkunan takana eikä omassa niskassa. 

Jos onnellisuudessa pitää kilpailla, suomalainen häviää heti vapaaehtoisesti, koska jokaisellahan on täällä rankempi elämä, vaikeampi lapsuus ja ankarampi flunssa kuin muilla. Onnella ei totisesti leveillä (ellei olla Vesa Keskinen), se kätketään ja ollaan onnellisia yksin vaan. Hullut hymyilevät eikä turhannaurajasta tule miestä. Meillä saa olla synkkä ja levittää synkkyyttään muillekin, toisin kuin Yhdysvalloissa. Teoriani mukaan se on suojakeino paeta onnellisuuden kilpavarustelua. Salaa ja vapaaehtoisesti voi olla sopivasti hiukan onnellinen, kunhan kukaan ei tee siitä standardia. Koska standardihan on minimivaatimus.

Sitten siirrytään kokoavaan lopetukseen: En mahda mitään syysapeudelleni, työärtymykselleni tai suorituspaineelleni. Sellainen minä olen. Elämä on silti OK ja toisinaan jopa OK+, ainakin silloin kun istun rakkaitteni kanssa isossa ruokapöydässämme tai jännitän Hubotteja popparikulho välissämme. Ei tehdä tästä sen suurempaa kohua.