tiistai 11. syyskuuta 2012

Haluan oppia!


Harjoittelen puutarhassamme valokuvausta.
Osaaminen on myös laitteista kiinni: ilman jalustaa ja
lankalaukaisinta on vaikea saada makrokuvista tarkkoja.
Yksi viidestäkymmenestä yrityksestä onnistuu, ehkä.
Oivaltaminen on jokseenkin yhtä ihanaa kuin hyvä seksi. Oppiminen on seuraavaksi ihaninta. Harrastamisen palkitsevuus syntyy oppimisesta, kun haluan kehittyä, tulla nopeammaksi, notkeammaksi, taitavammaksi, sivistyneemmäksi. Kun harrastuksessa kehittyminen pysähtyy, siitä tulee puuduttavaa rutiinia ja on saatava uusia tavoitteita tai vaihdettava harrastusta. Haluamme siis vapaaehtoisesti oppia koko ajan lisää.

Olen aina perustellut ihmisen luontaista oppimisen himoa pienen lapsen ponnistuksilla oppia kävelemään. Kukaan ei häntä käske, rohkaistaan ja houkutellaan kyllä mutta ei pakoteta. Ihan itsekseen ja omaehtoisesti pikkuinen yrittää ja kaatuu, lukemattomat kerrat, silti luovuttamatta.  En ole nimittäin kuullut kerrottavan yhdestäkään terveestä lapsesta, joka olisi päättänyt yrityksiin kyllästyneenä luovuttaa kävelemisestä: ”Nää, tää on liian työlästä. Pysytään rattaissa yläkouluun asti.”

Miksi sitten oppiminen koulussa onkin tylsää? Mikä vika on järjestelmässä, joka kuihduttaa lapsen luontaisen himon oppia uutta? Vaikea uskoa, että kyse olisi ainoastaan periaatteellisesta vastustuksesta instituutiota kohtaan eli se, että joku ylhäältä kehottaa oppimaan. Oppiihan pikkulapsikin perheinstituutiossa. Jotenkin koulu onnistuu irrottamaan oppimisen yhteydestään niin, että se ei tuota enää palkintoa itsessään. Koululainen ei näe tarvetta määrätyn asian oppimiselle tai sitä tarjotaan väärään aikaan.

Veljenpoikani ei jaksanut alakoululaisena oikein lukea, se oli vastenmielistä ja hyvin hankalaa. Lukemaan kehotettiin ja pakotettiinkin. Vähän jo pelkäsimme, onko hänellä pahakin lukihäiriö. Sitten hän kerran itsekseen asensi tietokoneensa ja sen ohjelmistot monimutkaisia englanninkielisiä kirjallisia ohjeita seuraten, kun äiti ei siihen ehtinyt. (Hän on Britanniassa vietetyn varhaislapsuuden jäljiltä kaksikielinen, vaikka vanhemmat ovatkin suomenkielisiä.) Hän keskittyi ja pani operaatioon monta illan tuntia, koska hänellä oli päämäärä oppimiselleen: päästä pelaamaan.

Oppija on saava osapuoli, ei nöyrtyvä. Olen oppinut paljon lapsiltani ja heidän puolisoiltaan. He tietävät maailmasta uusista näkökulmista, heidän arvonsa ovat kirkkaita ja haastavat laiskistuneen keski-ikäisen. Olen myös oppinut usein opiskelijoiltani, itsetuntoni ei kärsi siitä, että myönnän olevani tietämättömämpi osapuoli. Tiedän mitä osaan ja missä minun pitää vielä oppia lisää. Haluan olla oppivainen kuolemaani asti, niin että en koskaan laiskistu päättämään olevani valmis. Oppiminen on liikettä ja kun virtaus loppuu, elämä pysähtyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti