Äänestyspäivä: tulevaisuus on parempi

Turku oli satumainen syntymäpäiväkävelyllämme eilen.

Meitä, maailman kansalaisia, kasvatetaan vastuullisuuteen pelottelemalla: 2100-luvulla maapallo kääntyy ilmaston lämpenemisen vuoksi asumiskelvottomaksi, journalismi kuolee sosiaalisen median puristuksessa, korot nousevat kohta, vaikka taantuma ei edes hellitä, nuoriso hyppii silmille, kun kouluissa ei enää ole kuria, työntekijöitä tarvitaan yhä vähemmän muualla kuin sosiaali- ja terveysalalla. Ennen oli kaikki paremmin ainakin Pohjois-Karjalassa, jossa pienviljelijä tiesi, miksi on olemassa. Eräskin puolue nousee nousemistaan, kun lupaa yrittää pysäyttää kehityksen.

Serkkuni, lastenpsykologi Nina Sajaniemi kirjoitti HS:ssa muutama aika sitten, että päiväkodissa kasvatuskeinona käytetty huonosti käyttäytyvän lapsen eristäminen miettimässä, mitä tulikaan tehtyä, on aivan väärä keino. Teksti ärsytti minua: palkitako pitäisi, kun Jonipetteri lyö? Ennen sentään istuttiin luokassa kunnolla eikä opettajalle haistateltu. Hyvinvointi on saavuttanut huippunsa ja edessä on vääjäämätön kääntyminen pahoinvointiin, kun kaikki hyvä on itsestään selvää. Aloin sitten kuitenkin miettiä Ninan perusteita: jos sosiaalisesti taitamattoman lapsen eristää, hän ei opi käyttäytymään oikein. Rangaistus ei ole kasvatusta. Rangaistu katkeroituu eikä saa keinoja toimia oikein.

Kaksi vuodenaikaa päällekkäin, alempana talvi.

Meillä oli perjantaina Turun ammattikorkeakoulussa journalistiseminaari otsikolla: ”Miten hyödyt sosiaalisesta mediasta?” Minulle jäi siitä toiveikas olo tulevaisuuden osalta. Vaikka päivän ensimmäinen puhuja markkinointiyrittäjä Sami Vesamo väittikin, että journalismi ei eroa bloggaamisesta ja YLE on markkinakanavana saman arvoinen yksi ukkeli Facebookissa kuin Johanna Ailio ystäviensä keskellä, uhkasi journalismin koulutuksen olevan aivan turhaa, kun ilmankin voi perustaa mediavälineen, hänkin itse asiassa vain avasi rinnakkaisia reittejä tulevaisuuteen, ei sulkenut olemassa olevia.

Sitten vielä instituutioiden, Demin (Julia Thurén), YLE:n (Antti Hirvonen) ja Hesarin (Ville Vihermaa), edustajat  kertoivat, miten some rikastuttaa, helpottaa ja muuttaa toimittajan työtä ja pakottaa hitaat laivat kääntymään uudelle väylälle, jolla ei vielä ole merimerkkejäkään. Näin journalismin tulevaisuuden kiehtovana ja houkuttelevana. Se vaatii työtä ja epämukavuutta, vanhoilta pieruilta uuden oppimista ja nöyrtymistä. Opiskelijamme ovat monessa meitä edellä, emmekä saa jäädä eristyksiin miettimään, mitä tulikaan tehtyä. Mediasosiaalisesti taitamattoman on otettava seuraavaksi haltuun ainakin Twitter, Pheed, Medium ja Scribblelive.

Pointtini siis on, jos se ei vielä tullut selväksi, että tulevaisuuden on oltava toiveikas. Pelolla ja rangaistuksen uhalla emme pelasta maailmaa, journalismia, koululaitosta tai Pohjois-Karjalaa. Virheen pelko tukahduttaa toiminnan. Haluan uskoa jopa teknologian kehitykseen ilmastonmuutoksen hillitsijänä. Ei maailmaa pelasta se, että otamme laturin irti seinästä vaan se, että lainsäädäntö ja kunnallinen päätöksenteko ohjaavat markkinavoimia tuottamaan ekologisia ratkaisuja, jotka ovat haluttuja ja ostettuja. Usko tulevaisuuteen ja äänestä!

Etiikan rajat

Festival of Lights syötti paljon sähköä ja valoa lokakuun yöhön.
Esityksen päätteeksi tuomiokirkon seinään heijastettiin sponsorien nimet.

Tein taas syntiä ja lensin syyslomalla Berliiniin. Ei pitäisi lentää eikä ajaa autolla. Ei pitäisi syödä juustoa eikä kaukomaiden hedelmiä. Ei pitäisi lämmittää kotia yli 18 asteeseen eikä ostaa kultakoruja. Eikä pitäisi syödä suurimpia herkkujani ruijanpallasta, kultaotsa-ahventa tai tonnikalaa tai ostaa mitään, mistä en tiedä, millaisissa oloissa ja kuka sen on valmistanut. Näitä kaikkia sääntöjä rikon.

Silti minulla on rajat: liha on melko harvinainen ruoka pöydässämme. Emme osta espanjalaisia tomaatteja (vaikka epäloogisesti ostammekin välillä paprikoita) emmekä israelilaisia tuotteita. Käytämme luomumaitoa ja pyrimme syömään kotimaisia (jopa omia) kasviksia. Suosimme MCS-sertifioituja kaloja ja ostamme Reilun kaupan hedelmiä. Tunnen vastuuta ostamistani tavaroista enkä halua kertakäyttöistä kotiimme. Meille asennettiin maalämpö ja käytämme 100% vihreätä sähköä, joka on kivihiilellä tuotettua kalliimpaa Turun seudulla.

Valolla ja varjoilla saatiin aikaan kolmiuloitteiset liikkuvat kuvat
myös Branderburgin portin pylväikköön.

Minulla on taipumusta ehdottomuuteen, siksi rajankäynti on kovin vaikeata. Haluaisin elää eettisesti täysin kestävää elämää, mutta se on hirveän vaikeata. Jos otan huomioon hiilijalanjäljen, eläinten hyvinvoinnin, Itämeren tilan, ihmisoikeudet ja maailmanpolitiikan sekä oman terveyden, jäljelle jää suurin piirtein suomalainen lanttu. Enkä minä pidä lantusta. Itse asiassa inhoan sitä, jopa jouluna laatikossa, vaikka olen kymmenet kerrat sellaisen kokannutkin sukulaisten toiveesta. Kun sain syyllisyyskohtauksen juustonsyönnistä HS:n ankaran artikkelin jälkeen, johtopäätös oli, että minun pitäisi kaivaa kuoppa metsään ja haudata itseni sinne, mielellään vielä umpioon, jotta lahoaminen ei ohentaisi otsonikerrosta. Sitten tekisin kaikkeni maailman pelastamiseksi. Piti siis löytää tasapaino.

Pottsdamer Platzin pilvenpiirtäjät valoissaan.

Jälleen kerran mielenrauha löytyy kohtuudesta. Olen hyvin tietoinen kaikista synneistäni mutta sallin ne itselleni, koska teen myös monessa valinnassa eettisesti oikein. Olen kiinnostunut eettisistä kysymyksistä ja valmis jatkuvasti muuttamaan käytöstäni, kun viisaammat osoittavat virheiden painon. Kun palasimme John  Websterin ”Katastrofin aineksia”-näytöksestä, mietin pala kurkussa, pitääkö nyt tosiaan luopua autosta, kun ankaran autottoman elämän jälkeen olen sellaisen saanut. Emme luovu, ja kykenen elämään sen synnin kanssa. Haluan että elämäni on myös mukavaa, ei ainoastaan eettistä taistelua. 

- Ja Berliinin-matka oli ihana! 

Näkymättömät kädet: tämän jälkeen et halua espanjalaisia vihanneksia

WWF:n kalaopas listaa, mitä saat syödä hyvillä mielin

Festival of Lights-tapahtuman kuvia

Luonnon valoshow oli kokonaisvaltaisin. Berliinissä rakennettiin aivan kaikkialla, nostokurkia joka paikassa.

Tämän ihon sisällä

Vanheneminen on hirveän vaikeata. Se koskee ruumista, ei mieltä. Mieli aikuistuu ja se on hyvä asia, koska se lisää suhteellisuudentajua ja armollisuutta. Mutta fyysinen löystyminen ja väsyminen konkretisoivat mahdollisuuksien kaventumisen, sen että suuri osa valinnoista on lopullisesti tehty. Elämäni, jonka en usko jatkuvan ruumiini ulkopuolella, on viimeisessä kolmanneksessaan eikä todennäköisesti edessä ole parempaa kuin tähän asti. Rappeudun.

Onko narsistista ottaa peilin edessä 44 kuvaa omasta käsivarresta?

Nyt tämä teksti on käännettävä positiiviseksi. Olen taistelija. Kun muualla asuvat tyttäret ovat luonamme, houkuttelen heitä bodycombatiin tai juoksemaan. En ole vielä heitä huonompi, vaikka heillä on upeat 25-vuotiaiden vartalot. Jumpassa toivon, että ikääni ei arvata.

Joku kokee tämän hirveän pinnalliseksi, mutta puhun pinnan alla olevasta, koska en minä ryppyjä jaksa murehtia. Minä juoksen henkeni edestä. Äidinpuoleisessa suvussani on suomalaisen sydän- ja verisuonitautiperimän rasite ja tuhti taipumus lihomiseen. Äitini, 82, makaa vaipoissa hoitokodissa pystymättä mihinkään omatoimisesti. (Hän ei osaa enää aivoverenvuotojen seurauksena käyttää edes tv:n kaukosäädintä itse.) Häntä ei ole koskaan liikunta kiinnostanut, jos shoppailua ei lasketa. Isoäitini kuoli 79-vuotiaana omassa sängyssään. Hän oli nuorempi kuin äitini, sairasti aivoveritulpan alle 70-vuotiaana ja kymmenen vuoden kuluttua tästä sydänkohtauksen, johon sitten menehtyi, mutta hän pysyi loppuun asti itsenäisenä. Löysin vähän aikaa sitten lehtileikkeen Suikkilan Talitinteistä, joka oli vanhusten omaehtoinen kävelykerho. Rakas isoäitini marssii lehtikuvassa iloisena muiden mummojen kanssa hassu myssy päässään. Minun tavoitteeni on, että tuossa vaiheessa kuulun itse juoksukerhoon.

Loppukesällä sain vihdoin tatuointini:
Kaikkien tekojemme päämääränä on onnellisuus itsessään.
Kuva: Juha Sopanen

Lihakset ovat aina jostakin kipeät, se on iän seurausta, eikä tuskatta synny tulosta. Lihaksista iloitsen ja niitä tavoittelen. Haluan hyppiä, taipua, potkia korkealle, kiertyä, nostaa, jaksaa, olla kevyt ja ryhdikäs. Haluan olla ylpeä ruumiini saavutuksista ja asettaa sille aina uusia tavoitteita. Tämä on taisteluni aikaa vastaan, ja sen eräs tavoite on se, että en tule kateelliseksi lapsilleni heidän nuoruudestaan vaan kuvittelen vanhuuteni heille tavoitteeksi, ei pelotteeksi.

Täydelliset tavarat

Isoäidin makuuhuoneen lamppu on aarteeni.
Vaikka se on koristeellinen, se valaisee oikealla tavalla
eli se on käytännöllinen.

Ostin vihdoin kevytuntuvatakin, jota olen himoinnut kaksi vuotta, tosin eri merkkiä kuin alkuperäinen unelman kohde, koska tämän vuoden mallissa oli eri brändi kauniimpi. En raaskinut panna vaadittua rahasummaa syystakkiin itselleni. Samalla kuitenkin maksoin surutta markettiin ja Ikeaan enemmän ostamalla vessaharjan ja muuta tarpeellista halpakamaa omaan asuntoon muuttavalle kuopukselle. Kun ostan itselleni, se on sijoitus.

Haluaisin ostaa vain kerran ja rakastaa ostamani tavaran kierrätysosiksi saakka. Haaveilen aina täydellisistä esineistä: täydellinen laukku sisältää paljon lokeroita ja sinne saa täppärin turvaan, se ei paina ja on tyylikäs sekä istuu mukavasti selkään pyöräillessä. Täydelliseen talvitakkiin on turvallista kääriytyä kuin makuupussiin, se on silti kevyt ja kaunis, ja se on joka syksyn lopussa syy nauttia vuodenajan vaihdoksesta, kun etsin sen esiin säilöstä. Kun olen sijoittanut täydelliseen esineeseen, en haikaile uutta vaan ilahdun aktiivisesti joka kerta ottaessani esineeni käyttööni. On tärkeätä tulla onnelliseksi arjessa ja usein.

Täydellisyyteen liittyy myös pieni ylellisyyden vivahde. iPad ei ole aivan välttämätön mutta minusta on vain niin ihana hiplata sen litteää ja sileää pintaa milloin missäkin. Kun sain ensimmäisen iPhoneni, tunsin itseni yli-ihmiseksi, kun netistä tuli jatkuva seuralainen aina ja kaikkialla. Kuvien kirkkaus omenalaitteissa, varsinkin 27-tuumaisessani, näyttää maailman parempana paikkana kuin ilman niitä, värit hehkuvat ja valot kiiltävät, vaikka kohde olisi kuinka arkinen. Olen hiukan teknologiafriikki ja haluan olla vähintään toisessa aallossa tutustumassa uusiin laitteisiin. Tieto siitä, että niitä ei ihan vielä ole jokaisella, tekee niistä vielä ihanampia.

Näitä en halua vaihtaa:
Nolla nollan keittiön pöytä,
ja isoäitini puusohva ja tuolit.

Suurin osa ympäristöstäni on sellaista, että haaveilen paremmasta ja tiedän, että koskaan ei ole varaa täydelliseen. Ensimmäisestä yhteisestä esineestämme, massiivipähkinäpuisesta keittiön pöydästä, maksoimme kuukauden palkan, vaikka se oli suuressa alennuksessa. Hyvin harvoin voi tehdä niin. Valmista ei kuulukaan tulla mutta liian alhaiseen kompromissiin tyytyminen ankeuttaa, kun tyytymättömyys on arjen ympäristössä jatkuvaa.

Minusta on hauska haaveilla, etsiä ehdotonta ja suunnitella, kun tiedän, että on jonkinlainen mahdollisuus asettaa myös tavoite. En osaa unelmoida tekemättä unelmalle toteutussuunnitelmaa. Jos se jää saavuttamattomaksi, on parempi olla päästämättä sitä ajatuksiin, jotta ei tule vain paha mieli. Enkä osaa hautoa unelmaa loputtomiin vaan ryhdyn toimeen. Tällä hetkellä projektina on työhuoneen rakentaminen, mikä edellyttää iltaisin kolottuneiden Gyproc-seinien paklaamista, hiomista, maalaamista ja lopussa myös kirvesmiehen, koska hänellä on paremmat työkalut. (Olisipa minullakin, huokaus.)

Toinenkin pöytämme on hartaasti valittu ja messuilta löydetty Kaani.
Sain puolet siitä 50-v. synttärilahjaksi vanhemmiltani.

Täydelliset esineet ovat ehdottoman käytännöllisiä, se on niiden pääominaisuus. Käytännöllisyys on pelkistettyä kauneutta. Luen rautakauppojen kuvastoja himoiten ammattilaistasoista iskuporakonetta tai työhaalaria. Käytännöllisyys tarkoittaa sitä, että esine täyttää tarkoituksensa. Maalaus on käytännöllinen, kun se puhuttelee, ja tasohiomakone on kaunis, kun se istuu käteen, siihen on helppo asentaa hiekkapaperi ja sen teho riittää. Esine ilman funktiota on kitchiä, jota inhoan. Kevytuntuvatakkini sen sijaan on täydellinen.

Sitten vielä linkit joihinkin tärkeisiin tavaroihini:

Nolla nolla

Kaani

Urhon taidegalleria

On paettava

Monta kertaa viikossa tarvitsen eskapismia, usein varsinkin sunnuntai-iltana, jolloin uppoamme elokuvaan. Elämä rytmittyy viikon tv-tarjonnan mukaan, aamulla herätessäni lohduttaa, että keskiviikko on CSI- ja torstai Hubotti-päivä, on siis ainakin jotakin kivaa odotettavaa. 

Minä haluan jäädä koukkuun, olen sille heti valmis. Jos näen liikkuvaa kuvaa, minun on hyvin vaikeata tempautua irti, vaikka tilanne on aivan keskeltä elokuvaa eikä minulla ole mahdollisuutta jäädä katsomaan sitä. Perheeni tietää, että kanava on vaihdettava ennen kuin Johanna huomaa kohtauksen, koska sitten on katsottava vähintään se yksi loppuun, vaikka oli tarkoitus mennä toiseen ohjelmaan. En voi istua seurassa niin, että näen television, koska en voi olla seuraamatta tarinaa: hahmot alkavat elää päässäni. Olen tarina-addikti.

Toisaalta olen myös hankala katsoja ja jäkätän aina käsikirjoituksen aukoista, jopa niin, että kanssani on joskus tuskallista seurata tarinaa. Jään usein miettimään illan elokuvan ratkaisuja ja tajuan puutteet vasta yöllä. (Oliko Lost lopulta vain Jackin kuolinharhaa, oliko? Eihän? En kestä, jos oli, annoin sille kaikki 6 tuotantokautta ja ensimmäiset vielä useampaan kertaan, eikä minua petetä tuollaisella se-oli-vain-unta-potaskalla!) Olen siis katsojana aina hyvin tosissani, uppoudun täysillä eikä minua saa pettää jättämällä tarinaan aukkoja, koska käsikirjoittajan tehtävänä on tukkia ne kaikki, aivan kaikki uskottavasti ja loogisesti.  Luen katsoessani elokuvista käsikirjoitusta ja ihastun sen ideoihin, ikäänkuin näen luurangon tapahtumien takana.

Olen kaikkiruokainen, ainoastaan kauhua en nauti. Menuuni kuuluvat oudot scifi-sarjat, eikä minua lainkaan hävetä tunnustaa, miten paljon ja miten älyttömiä sarjoja olen ahminut ja kuinka ne saavat maailman näyttäytymään ihanasti kummallisena niin, että tapahtumien selityksenä voivat olla niin demonit (Supernatural) kuin rinnakkaistodellisuus (Fringe) tai avaruusoliot (X-Files). (Aikahyppelyitä kohtaan olen kyllä aika suvaitsematon: jos päähenkilö käy menneisyydessä muuttamassa oman tulevaisuutensa, hänhän ei ole siellä tulevaisuudessa, josta lähti  muuttamaan sitä, haloo! Tarkistakaa asia vaikka elokuvasta Perhosvaikutus.) Jännitys, scifi ja komedia ovat parhaita pakopaikkoja, vakavassa draamassa hienoa taas on se, että se pakottaa miettimään elämää eikä anna paeta sitä.

Viime keväänä pahimman väsymyksen aikaan yliannostelimme sekakäyttäjinä tv-sarjoja monta jaksoa illassa (aiemmin mainittujen lisäksi Mad Men, The Good Wife ja The Mentalist) ja elokuvia vielä siihen päälle, kun mikään muu ei enää auttanut irrottautumaan työhuolista. Silloin elämään ei mahtunut oikein muuta. Nyt haluan pysyä kohtuudessa ja nautiskella yhden jakson illassa, jotta tiedän, että luvassa on muutaman kerran viikossa tunnin pakomatka. Eskapismini on siis hallinnassa, mutta kokonaan ilman sitä elämä olisi liian karua.

Pakenin töistä iltapäiväksi kotiin leikkimään. Voisikohan tämän laskea  Oman Ammattitaidon Ylläpitämiseksi?