Täydelliset tavarat

Isoäidin makuuhuoneen lamppu on aarteeni.
Vaikka se on koristeellinen, se valaisee oikealla tavalla
eli se on käytännöllinen.

Ostin vihdoin kevytuntuvatakin, jota olen himoinnut kaksi vuotta, tosin eri merkkiä kuin alkuperäinen unelman kohde, koska tämän vuoden mallissa oli eri brändi kauniimpi. En raaskinut panna vaadittua rahasummaa syystakkiin itselleni. Samalla kuitenkin maksoin surutta markettiin ja Ikeaan enemmän ostamalla vessaharjan ja muuta tarpeellista halpakamaa omaan asuntoon muuttavalle kuopukselle. Kun ostan itselleni, se on sijoitus.

Haluaisin ostaa vain kerran ja rakastaa ostamani tavaran kierrätysosiksi saakka. Haaveilen aina täydellisistä esineistä: täydellinen laukku sisältää paljon lokeroita ja sinne saa täppärin turvaan, se ei paina ja on tyylikäs sekä istuu mukavasti selkään pyöräillessä. Täydelliseen talvitakkiin on turvallista kääriytyä kuin makuupussiin, se on silti kevyt ja kaunis, ja se on joka syksyn lopussa syy nauttia vuodenajan vaihdoksesta, kun etsin sen esiin säilöstä. Kun olen sijoittanut täydelliseen esineeseen, en haikaile uutta vaan ilahdun aktiivisesti joka kerta ottaessani esineeni käyttööni. On tärkeätä tulla onnelliseksi arjessa ja usein.

Täydellisyyteen liittyy myös pieni ylellisyyden vivahde. iPad ei ole aivan välttämätön mutta minusta on vain niin ihana hiplata sen litteää ja sileää pintaa milloin missäkin. Kun sain ensimmäisen iPhoneni, tunsin itseni yli-ihmiseksi, kun netistä tuli jatkuva seuralainen aina ja kaikkialla. Kuvien kirkkaus omenalaitteissa, varsinkin 27-tuumaisessani, näyttää maailman parempana paikkana kuin ilman niitä, värit hehkuvat ja valot kiiltävät, vaikka kohde olisi kuinka arkinen. Olen hiukan teknologiafriikki ja haluan olla vähintään toisessa aallossa tutustumassa uusiin laitteisiin. Tieto siitä, että niitä ei ihan vielä ole jokaisella, tekee niistä vielä ihanampia.

Näitä en halua vaihtaa:
Nolla nollan keittiön pöytä,
ja isoäitini puusohva ja tuolit.

Suurin osa ympäristöstäni on sellaista, että haaveilen paremmasta ja tiedän, että koskaan ei ole varaa täydelliseen. Ensimmäisestä yhteisestä esineestämme, massiivipähkinäpuisesta keittiön pöydästä, maksoimme kuukauden palkan, vaikka se oli suuressa alennuksessa. Hyvin harvoin voi tehdä niin. Valmista ei kuulukaan tulla mutta liian alhaiseen kompromissiin tyytyminen ankeuttaa, kun tyytymättömyys on arjen ympäristössä jatkuvaa.

Minusta on hauska haaveilla, etsiä ehdotonta ja suunnitella, kun tiedän, että on jonkinlainen mahdollisuus asettaa myös tavoite. En osaa unelmoida tekemättä unelmalle toteutussuunnitelmaa. Jos se jää saavuttamattomaksi, on parempi olla päästämättä sitä ajatuksiin, jotta ei tule vain paha mieli. Enkä osaa hautoa unelmaa loputtomiin vaan ryhdyn toimeen. Tällä hetkellä projektina on työhuoneen rakentaminen, mikä edellyttää iltaisin kolottuneiden Gyproc-seinien paklaamista, hiomista, maalaamista ja lopussa myös kirvesmiehen, koska hänellä on paremmat työkalut. (Olisipa minullakin, huokaus.)

Toinenkin pöytämme on hartaasti valittu ja messuilta löydetty Kaani.
Sain puolet siitä 50-v. synttärilahjaksi vanhemmiltani.

Täydelliset esineet ovat ehdottoman käytännöllisiä, se on niiden pääominaisuus. Käytännöllisyys on pelkistettyä kauneutta. Luen rautakauppojen kuvastoja himoiten ammattilaistasoista iskuporakonetta tai työhaalaria. Käytännöllisyys tarkoittaa sitä, että esine täyttää tarkoituksensa. Maalaus on käytännöllinen, kun se puhuttelee, ja tasohiomakone on kaunis, kun se istuu käteen, siihen on helppo asentaa hiekkapaperi ja sen teho riittää. Esine ilman funktiota on kitchiä, jota inhoan. Kevytuntuvatakkini sen sijaan on täydellinen.

Sitten vielä linkit joihinkin tärkeisiin tavaroihini:

Nolla nolla

Kaani

Urhon taidegalleria