Nukkuminen

Kalevantie marraskuun iltana

Kun marraskuu saa otteen, lakkaan nukkumasta. Vielä pari vuotta sitten tappelin työpaikkalääkäreiden kanssa nukahtamislääkkeiden käytöstä, niitä kun ei saisi muutamaa viikkoa kauempaa harrastaa ja annokset nousevat ja niihin jää koukkuun. Käytin niitä varmaan 10 vuoden ajan aina lokakuun puolivälistä maaliskuulle joululoman kahden viikon taukoa lukuun ottamatta. Koukkuun en jäänyt enkä sallinut itseni nostaa annosta puolikkaasta Imovanesta isommaksi.  Kieltämättä sen teho katosi. Eräskin lääkäri sitten yritti korjata koko ongelman määräämällä jonkin todellisen unilääkkeen. Yhden tabletin kokeiltuani olin kaksi päivää zombi, joka nukahteli lautapelin äärelle eikä ymmärtänyt puhetta. Purkki jäi käyttämättä ja tyyppi suostui kolmen viikon valvomiseni jälkeen kirjoittamaan tuttua tavaraa.

Toissasyksynä sitten päätin selvitä ilman, koska tajusin nukahtamislääkkeen lisäävän mielialan synkkyyttä ja yleistä uneliaisuutta. Tämä on yhden ihmiskokeen testitulos, virallisista en tiedä. Nukun edelleen huonosti. Mutta minua helpotti se, että päätin olla välittämättä. Valvominen ei ole kamalaa, jos yön kauhuille ei anna valtaa. Olen oppinut tunnistamaan sudenhetken aiheuttaman vääristymän murheisiin: todellisuudessa minun ei tarvitse tehdä työtä yli 1600 tuntia vuodessa, olen oikeasti tehokas työssäni eikä isojen rahojen hankkiminen koulutusohjelmalle ole minun käsissäni, lapset eivät ole vaarassa, äiti ei kärsi hoitokodissa eikä talossamme ole mitään rakenteellista vikaa, rahat riittävät kaikkeen tarpeelliseen eikä patti niskassani ole aivosyöpä. Ajatukset voi suunnata miellyttäviin asioihin myös kello kolme yöllä. Kaiken lisäksi nukkua voi myös päivällä töiden jälkeen tai viikonloppuna.

Cadizin ranta lokakuun iltana

Valvominen on myös ovi toiseen maailmaan, jos vain jaksaa käydä siitä. Opettajani, entinen pomoni ja ystäväni Risto Hyppönen kertoi aikanaan lukevansa aina unettomin öin ja hänellä on ollut sen seurauksena aina paljon hienoja ajatuksia. Olen itse noussut toisinaan kirjoittamaan. Yö on maagista keskittymisen aikaa, kun sille antaa siihen mahdollisuuden. Keltainen katulampun valo tutulla tiellä, pihapuiden liikkumattomuus, ihmisistä tyhjä maisema, kuu ja pilvet, joskus myös sade tekevät kodista hyvin turvallisen paikan. Rakkaiden uni ympäröi ja voin viettää salaisia hetkiä ajatusten maailmassa.

Sitten kun uni lopulta tulee, se on autuaallinen hetki. Minä nukahdan helposti hankaliin paikkoihin: Bodybalancen loppurentoutukseen joogamatolle, vaikka naapurisalista jyskii sopimaton musiikki, moottoritielle autoon kuljettajan viereen (en halua ajaa maantiellä tämän vuoksi), lentokoneen nousukiitoon tai action-elokuvan taistelukohtaukseen. Sänkyyni nukahtaminen on paljon vaikeampaa: kuuma, kylmä, ääni, veto, valo tai kova patja ovat katastrofaalisia esteitä. Nukahtamisen salaisuus on sama kuin syvän onnen hetkessä, sitä ei voi pakottaa, se tulee pyytämättä. Se on yhtä helpotuksen kanssa, minä nukahdan, kun on hyvä olla. Ja nukahtamisesta tulee sanomattoman hyvä olla.

Näkökulma

Aloitan ystäväni Esa Silanderin Rubikin kuutiosta, toisin sanoen vohkin hänen opetuksensa ja käytän sen tässä: Minä katson vastaan tulevia asioita 51-vuotiaan naisen, miehen kanssa naimisissa olevan, äidin ja akateemisesti koulutetun amk-lehtorin näkökulmasta, joka on melko puolueuskollinen vihreille. Olen keskituloinen kantasuomalainen ok-asuja, joka ajaa autolla ja harrastaa liikuntaa, puutarhaa sekä monenlaista kulttuuria. En jatka määrittelyä, koska se ei kiinnosta ketään. Kun vastaan tulee vaikka yhteiskunnallinen kysymys, tämä on minun näkökulmani.

Kiistelin toissapäivänä veljeni kanssa palkattomasta harjoittelusta, joka meillä ammattikorkeakoulussa on pakollista vähintään 3 kuukauden edestä. (Ei siis palkattomuus mutta se on yleinen käytäntö.) Minä lähetän opiskelijamme toimituksiin.

Sitten käännetään Rubikin kuutiota rivi kerrallaan: Miten siihen suhtautuu eläkeiän kynnyksellä oleva eronnut miesjournalisti ja liiton aktiivi, jonka toimituksessa ovat käynnissä vuoden kolmannet yt-neuvottelut?

Ja taas käännetään: Entä suuren it-firman henkilöstöjohtaja, joka valitsee harjoittelijoiksi parinsadan hengen hakijajoukosta mahdolliseen tulevaan työsuhteeseen pari parasta vuosittain ja satsaa näiden koulutukseen yhden työntekijän kahdeksi kuukaudeksi?

Ja käännetään: Entä uudelle paikkakunnalle muuttava maahanmuuttajataustainen ankaran kodin kasvattama opiskelijatyttö, joka ottaa opintolainaa voidakseen maksaa asumisensa palkattomassa harjoittelussa toiveenaan ehkä joskus saada sitä kautta työ?

Ja käännetään: Entä vastavalmistunut medianomi, jolle kanavapäällikkö kertoo, että he eivät tässä taloudellisessa tilanteessa palkkaa ketään,  samalla he ottavat kyllä harjoittelijan kiirettä purkamaan?

Fiktion kirjoittamisessa hauskinta on katsoa maailmaa vieraan tuntuisesta näkökulmasta ja mennä toisen nahkoihin sisälle: miten ajattelee republikaani talousliberaali? Journalismissa taas näkökulman hahmottaminen on välttämätön osa objektiivisuutta: kaikki oleelliset on esiteltävä, suunvuoro annettava kaikille osapuolille. Väitän, että myös arjen dialogissa elämä antaa eniten, jos meillä on kyky katsoa myös siitä itselle oudosta näkökulmasta. Ainakin se on virkistävää ja pakottaa ajattelemaan. En pidä väittelystä vallihaudan takaa mutta rakastan hyvää keskustelua.

Tunnistitko vai pitääkö paljastaa: aalous, aivhak, äisiir, airuppip?
Maailma on kaunis makronäkökulmasta.

On vain hetkiä

Hyvin harvoin mikään asia ahdistaa juuri nyt. Yleensä pelottaa tai harmittaa eli pahan olon syy on tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Kun vain pysähdyn ja aistin hetken, ahdistus katoaa: juuri nyt kaikki on oikeastaan aivan hyvin. Kipu on eri asia, se tapahtuu juuri nyt eikä silloin voi muuta kuin toivoa hetken menevän ohi. Äkillinen kipu voi tietysti olla myös henkistä.

Aika 1/4000 ja pisarat pysähtyvät.

Eniten murehdin tulevaa, olen huolestunut, ennakoin, varaudun tai koen kiirettä, koska en ehkä ehdi kaikkea, mitä pitäisi, tai minun pitäisi jo olla toisaalla enkä voi itse vaikuttaa aikatauluuni. Olen varsin turvallisuushakuinen ihminen, haluan, että asiat sujuvat ja varmistan sitä ennakolta. Olen ankarasti oppinut, että jos en itse varmista, menee usein pieleen. Muut eivät ole yhtä huolellisia muistamaan tai heillä on eri vaatimustaso. On siis paras tarttua toimeen ja huolehtia asiat hyvissä ajoin. Tämä pedantti piirre tuottaa stressiä, koska elän sen vuoksi paljon tulevassa enkä nykyhetkessä. Aina on jokin projekti tekeillä ja pitkästyn, jos ei ole. Nähtävästi tarvitsen tulevaisuusstressin ollakseni tyytyväinen.

Isälläni on aina ollut tapana harmitella kaikkia mahdollisia pieleen tai hajalle menneitä asioita pitkään ja hartaasti. Hänen vohkintansa on meidän nuorempien vitsi: ”Ai-aiaiaia. Oi-oioioi.” Olen itse oppinut siitä sen ajattelutavan, että jos jotakin menee pieleen, se harmittaa hirmuisesti, mutta ärtymyksen määrää ei pidä lisätä enää muistelemalla ja valittamalla asiasta monta kertaa jälkeenpäin. Mokia sattuu. Tavarat hajoavat. Ihminen loukkaa itsensä tai toista. Suututtaa, itkettää, hävettää, sattuu. Antaa tunteen tulla ja mennä sitten samalla kerralla pois eikä siitä sen enempää. Hetki menee ohi ja elämä on edessä.

Aika 10 sekuntia ja Lotta on kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Anteeksipyynnön kuuluu pyyhkiä loukkaus pois niin, että loukatun harmi häviää. Jos näin ei tapahdu, silloin ei pidä antaa anteeksi. Arvet jäävät anteeksiantajallekin, mutta niiden ei kuulu enää sattua. On rehellisempää sanoa, että ei voi antaa anteeksi kuin valehdella antaneensa mutta kuitenkin muistella kärsimäänsä. En ole koskaan pitänyt hyvänä kasvatuskeinona anteeksipyyntöön ja -antamiseen pakottamista: ”Nyt halaatte toisianne.” Sitten halataan, kun tuntuu oikeasti siltä. Muu on epärehellistä sosiaalisen suotavuuden tavoittelua, halataan, jotta päiväkotitäti ei suutu. Kyllä elämää voi jatkaa niinkin, että on joillekin ihmisille vihainen. Aikanaan sekin laantuu, kun ei jaksa enää kiinnostaa. Se on liian kuluttavaa kantaa jatkuvasti mielessä, on helpompi vain unohtaa.

Minua rauhoittaa kiireessäkin aina, kun onnistun jakamaan ajan pieniin palasiin: juuri nyt näpyttelen koneella keskeneräistä lausetta. Juuri nyt pysähdyn katsomaan taivaan värin. Juuri nyt kuuntelen huoneen äänet. Juuri nyt kävelen portaat askelma kerrallaan neljänteen kerrokseen. Juuri nyt en tee mitään muuta kuin olen läsnä tässä pienimmässä hetkessä. Aina on aikaa hengittää ja ajatella: oikeastaan kaikki on hyvin. 

Ihmissuhteet ovat tekoja

Markku ja Urho, on teitä taas kovin ikävä!
Kuhmoon on liian pitkä matka kiskomaan moottorikelkkaa hangesta.

Tunne toista ihmistä kohtaan ei merkitse mitään ilman toimintaa. Rakkauden tunteminen ilman, että sen osoittaa toiselle käytännössä on tyhjää. Myös viha tyhjenee, jos sitä ei pane käytäntöön. Ystävyys voi olla mielessä, mutta ilman yhteyttä se jää vain mielikuvaksi. Ystävällisyys ärsyttävälle ihmiselle muuttaa myös tunteen vihamielisyydestä myötätunnoksi. Me elämme ruumiissa ja tilassa, emme ajatuksessa. Siksi konkreettiset teot (myös sanat ovat tekoja) hallitsevat mieltä, kuten ihon pinnan tuntemukset.

Olen jyrkkä ihminen, ärsyynnyt helposti ja pelkään myös näyttäväni sen. Muodostan mielikuvan ennakkoluulon perusteella ja suhtaudun ihmisiin sen mukaan. Varsinkin kaikki ulkoistaminen ja vastuun pakoilu saa minut rehellisesti sanoen halveksumaan, leimaamaan ja odottamaan leimaamiltani ihmisiltä pettymyksiä. Monta kertaa on sitten käynyt niin, että jokin särkee ennakkoluulon pinnan, näen äkkiä toisen ihmisen sisään ja muutan mielikuvani hänestä saman tien. Siihen tarvitaan murtuma. Särö puolustuspinnassa paljastaa pehmeän sisuksen ja sisältäni kumpuaa myötätunto. Hetkessä olenkin halveksumani ihmisen puolella ja ymmärrän häntä.

Aviomieheni osoittaa rakkauttaan puhdistamalla rännit.

Joskus pystyn itse poraamaan tien. Kun tajuan toimineeni tai sanoneeni väärin, epäoikeudenmukaisesti, kohtuuttoman vihamielisesti, näen toisen ihmisen itseäni heikompana. En tarkoita huonompana, vaan nimenomaan heikompana, niin että minä olen vahvempi. Ja vahvemmalta on oikeudenmukaista vaatia enemmän. Kun näen tämän, vihamielisyyteni katoaa ja alan tuntea myötätuntoa. Koska olen vahva, minun on oltava viisaampi ja nöyrempi, se ei ole minulta pois eikä vähennä arvoani. Se vain todistaa, että olen kykenevämpi toimimaan oikein. Se on hyvin rauhoittava tunne ja ystävällisyys saa vallan. Palkintona nöyrtymisestä ja anteeksipyynnöstä tulee mielenrauha ja onnellisuus.

Rakastaminen on toisen ihmisen tarpeiden asettamista käytännössä omieni edelle. Siitä tuleva onni on absurdia: nautin siitä, että otan huonomman palan, vääntäydyn kesken ohjelman alakertaan hakemaan juotavaa, annan villasukat, vaikka paleltaa, en todista olleeni oikeassa. Se ei ole pyhyyden sädekehän keräämistä palkintoa varten, vaan vilpitöntä iloa siitä, että voi tehdä rakastetun olon paremmaksi. Se sekoittuu omiin tarpeisiin ja useimmiten kohdistuu myös itseen, kuten vaivannäkö hyvän ruuan vuoksi.

 Minä edelleen tässäkin iässä uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Pahuus on yksilön kehityksen, yhteiskunnan, valtataistelun,  puutteen aiheuttama häiriö tässä perustilassa. Me haluamme tehdä toisillemme oikein, kun se vaan on mahdollista, koska siitä tulee hyvä mieli.