Ihmissuhteet ovat tekoja

Markku ja Urho, on teitä taas kovin ikävä!
Kuhmoon on liian pitkä matka kiskomaan moottorikelkkaa hangesta.

Tunne toista ihmistä kohtaan ei merkitse mitään ilman toimintaa. Rakkauden tunteminen ilman, että sen osoittaa toiselle käytännössä on tyhjää. Myös viha tyhjenee, jos sitä ei pane käytäntöön. Ystävyys voi olla mielessä, mutta ilman yhteyttä se jää vain mielikuvaksi. Ystävällisyys ärsyttävälle ihmiselle muuttaa myös tunteen vihamielisyydestä myötätunnoksi. Me elämme ruumiissa ja tilassa, emme ajatuksessa. Siksi konkreettiset teot (myös sanat ovat tekoja) hallitsevat mieltä, kuten ihon pinnan tuntemukset.

Olen jyrkkä ihminen, ärsyynnyt helposti ja pelkään myös näyttäväni sen. Muodostan mielikuvan ennakkoluulon perusteella ja suhtaudun ihmisiin sen mukaan. Varsinkin kaikki ulkoistaminen ja vastuun pakoilu saa minut rehellisesti sanoen halveksumaan, leimaamaan ja odottamaan leimaamiltani ihmisiltä pettymyksiä. Monta kertaa on sitten käynyt niin, että jokin särkee ennakkoluulon pinnan, näen äkkiä toisen ihmisen sisään ja muutan mielikuvani hänestä saman tien. Siihen tarvitaan murtuma. Särö puolustuspinnassa paljastaa pehmeän sisuksen ja sisältäni kumpuaa myötätunto. Hetkessä olenkin halveksumani ihmisen puolella ja ymmärrän häntä.

Aviomieheni osoittaa rakkauttaan puhdistamalla rännit.

Joskus pystyn itse poraamaan tien. Kun tajuan toimineeni tai sanoneeni väärin, epäoikeudenmukaisesti, kohtuuttoman vihamielisesti, näen toisen ihmisen itseäni heikompana. En tarkoita huonompana, vaan nimenomaan heikompana, niin että minä olen vahvempi. Ja vahvemmalta on oikeudenmukaista vaatia enemmän. Kun näen tämän, vihamielisyyteni katoaa ja alan tuntea myötätuntoa. Koska olen vahva, minun on oltava viisaampi ja nöyrempi, se ei ole minulta pois eikä vähennä arvoani. Se vain todistaa, että olen kykenevämpi toimimaan oikein. Se on hyvin rauhoittava tunne ja ystävällisyys saa vallan. Palkintona nöyrtymisestä ja anteeksipyynnöstä tulee mielenrauha ja onnellisuus.

Rakastaminen on toisen ihmisen tarpeiden asettamista käytännössä omieni edelle. Siitä tuleva onni on absurdia: nautin siitä, että otan huonomman palan, vääntäydyn kesken ohjelman alakertaan hakemaan juotavaa, annan villasukat, vaikka paleltaa, en todista olleeni oikeassa. Se ei ole pyhyyden sädekehän keräämistä palkintoa varten, vaan vilpitöntä iloa siitä, että voi tehdä rakastetun olon paremmaksi. Se sekoittuu omiin tarpeisiin ja useimmiten kohdistuu myös itseen, kuten vaivannäkö hyvän ruuan vuoksi.

 Minä edelleen tässäkin iässä uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Pahuus on yksilön kehityksen, yhteiskunnan, valtataistelun,  puutteen aiheuttama häiriö tässä perustilassa. Me haluamme tehdä toisillemme oikein, kun se vaan on mahdollista, koska siitä tulee hyvä mieli.