sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Nukkuminen


Kalevantie marraskuun iltana

Kun marraskuu saa otteen, lakkaan nukkumasta. Vielä pari vuotta sitten tappelin työpaikkalääkäreiden kanssa nukahtamislääkkeiden käytöstä, niitä kun ei saisi muutamaa viikkoa kauempaa harrastaa ja annokset nousevat ja niihin jää koukkuun. Käytin niitä varmaan 10 vuoden ajan aina lokakuun puolivälistä maaliskuulle joululoman kahden viikon taukoa lukuun ottamatta. Koukkuun en jäänyt enkä sallinut itseni nostaa annosta puolikkaasta Imovanesta isommaksi.  Kieltämättä sen teho katosi. Eräskin lääkäri sitten yritti korjata koko ongelman määräämällä jonkin todellisen unilääkkeen. Yhden tabletin kokeiltuani olin kaksi päivää zombi, joka nukahteli lautapelin äärelle eikä ymmärtänyt puhetta. Purkki jäi käyttämättä ja tyyppi suostui kolmen viikon valvomiseni jälkeen kirjoittamaan tuttua tavaraa.

Toissasyksynä sitten päätin selvitä ilman, koska tajusin nukahtamislääkkeen lisäävän mielialan synkkyyttä ja yleistä uneliaisuutta. Tämä on yhden ihmiskokeen testitulos, virallisista en tiedä. Nukun edelleen huonosti. Mutta minua helpotti se, että päätin olla välittämättä. Valvominen ei ole kamalaa, jos yön kauhuille ei anna valtaa. Olen oppinut tunnistamaan sudenhetken aiheuttaman vääristymän murheisiin: todellisuudessa minun ei tarvitse tehdä työtä yli 1600 tuntia vuodessa, olen oikeasti tehokas työssäni eikä isojen rahojen hankkiminen koulutusohjelmalle ole minun käsissäni, lapset eivät ole vaarassa, äiti ei kärsi hoitokodissa eikä talossamme ole mitään rakenteellista vikaa, rahat riittävät kaikkeen tarpeelliseen eikä patti niskassani ole aivosyöpä. Ajatukset voi suunnata miellyttäviin asioihin myös kello kolme yöllä. Kaiken lisäksi nukkua voi myös päivällä töiden jälkeen tai viikonloppuna.

Cadizin ranta lokakuun iltana
Valvominen on myös ovi toiseen maailmaan, jos vain jaksaa käydä siitä. Opettajani, entinen pomoni ja ystäväni Risto Hyppönen kertoi aikanaan lukevansa aina unettomin öin ja hänellä on ollut sen seurauksena aina paljon hienoja ajatuksia. Olen itse noussut toisinaan kirjoittamaan. Yö on maagista keskittymisen aikaa, kun sille antaa siihen mahdollisuuden. Keltainen katulampun valo tutulla tiellä, pihapuiden liikkumattomuus, ihmisistä tyhjä maisema, kuu ja pilvet, joskus myös sade tekevät kodista hyvin turvallisen paikan. Rakkaiden uni ympäröi ja voin viettää salaisia hetkiä ajatusten maailmassa.

Sitten kun uni lopulta tulee, se on autuaallinen hetki. Minä nukahdan helposti hankaliin paikkoihin: Bodybalancen loppurentoutukseen joogamatolle, vaikka naapurisalista jyskii sopimaton musiikki, moottoritielle autoon kuljettajan viereen (en halua ajaa maantiellä tämän vuoksi), lentokoneen nousukiitoon tai action-elokuvan taistelukohtaukseen. Sänkyyni nukahtaminen on paljon vaikeampaa: kuuma, kylmä, ääni, veto, valo tai kova patja ovat katastrofaalisia esteitä. Nukahtamisen salaisuus on sama kuin syvän onnen hetkessä, sitä ei voi pakottaa, se tulee pyytämättä. Se on yhtä helpotuksen kanssa, minä nukahdan, kun on hyvä olla. Ja nukahtamisesta tulee sanomattoman hyvä olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti