On vain hetkiä

Hyvin harvoin mikään asia ahdistaa juuri nyt. Yleensä pelottaa tai harmittaa eli pahan olon syy on tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Kun vain pysähdyn ja aistin hetken, ahdistus katoaa: juuri nyt kaikki on oikeastaan aivan hyvin. Kipu on eri asia, se tapahtuu juuri nyt eikä silloin voi muuta kuin toivoa hetken menevän ohi. Äkillinen kipu voi tietysti olla myös henkistä.

Aika 1/4000 ja pisarat pysähtyvät.

Eniten murehdin tulevaa, olen huolestunut, ennakoin, varaudun tai koen kiirettä, koska en ehkä ehdi kaikkea, mitä pitäisi, tai minun pitäisi jo olla toisaalla enkä voi itse vaikuttaa aikatauluuni. Olen varsin turvallisuushakuinen ihminen, haluan, että asiat sujuvat ja varmistan sitä ennakolta. Olen ankarasti oppinut, että jos en itse varmista, menee usein pieleen. Muut eivät ole yhtä huolellisia muistamaan tai heillä on eri vaatimustaso. On siis paras tarttua toimeen ja huolehtia asiat hyvissä ajoin. Tämä pedantti piirre tuottaa stressiä, koska elän sen vuoksi paljon tulevassa enkä nykyhetkessä. Aina on jokin projekti tekeillä ja pitkästyn, jos ei ole. Nähtävästi tarvitsen tulevaisuusstressin ollakseni tyytyväinen.

Isälläni on aina ollut tapana harmitella kaikkia mahdollisia pieleen tai hajalle menneitä asioita pitkään ja hartaasti. Hänen vohkintansa on meidän nuorempien vitsi: ”Ai-aiaiaia. Oi-oioioi.” Olen itse oppinut siitä sen ajattelutavan, että jos jotakin menee pieleen, se harmittaa hirmuisesti, mutta ärtymyksen määrää ei pidä lisätä enää muistelemalla ja valittamalla asiasta monta kertaa jälkeenpäin. Mokia sattuu. Tavarat hajoavat. Ihminen loukkaa itsensä tai toista. Suututtaa, itkettää, hävettää, sattuu. Antaa tunteen tulla ja mennä sitten samalla kerralla pois eikä siitä sen enempää. Hetki menee ohi ja elämä on edessä.

Aika 10 sekuntia ja Lotta on kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Anteeksipyynnön kuuluu pyyhkiä loukkaus pois niin, että loukatun harmi häviää. Jos näin ei tapahdu, silloin ei pidä antaa anteeksi. Arvet jäävät anteeksiantajallekin, mutta niiden ei kuulu enää sattua. On rehellisempää sanoa, että ei voi antaa anteeksi kuin valehdella antaneensa mutta kuitenkin muistella kärsimäänsä. En ole koskaan pitänyt hyvänä kasvatuskeinona anteeksipyyntöön ja -antamiseen pakottamista: ”Nyt halaatte toisianne.” Sitten halataan, kun tuntuu oikeasti siltä. Muu on epärehellistä sosiaalisen suotavuuden tavoittelua, halataan, jotta päiväkotitäti ei suutu. Kyllä elämää voi jatkaa niinkin, että on joillekin ihmisille vihainen. Aikanaan sekin laantuu, kun ei jaksa enää kiinnostaa. Se on liian kuluttavaa kantaa jatkuvasti mielessä, on helpompi vain unohtaa.

Minua rauhoittaa kiireessäkin aina, kun onnistun jakamaan ajan pieniin palasiin: juuri nyt näpyttelen koneella keskeneräistä lausetta. Juuri nyt pysähdyn katsomaan taivaan värin. Juuri nyt kuuntelen huoneen äänet. Juuri nyt kävelen portaat askelma kerrallaan neljänteen kerrokseen. Juuri nyt en tee mitään muuta kuin olen läsnä tässä pienimmässä hetkessä. Aina on aikaa hengittää ja ajatella: oikeastaan kaikki on hyvin.