Alku, keskikohta, loppu

Pihallamme on nyt kahdeksan erilaista pionia.
Luultavasti törmään taas taimiin, jotka väkisin hyppäävät mukaani.

Alku on minulle aina helpompi kuin loppu, kuten kai useimmille ihmisille. Kesän ja loman alku on täynnä toivoa. Kasvun ja ihmissuhteen alku on sykähdyttävä lupaus. Työn alku on innostava, kunhan tyhjyyden kammo (horror vacui) on ylitetty. Dramaturgisessa kaavassa alku on aina eri merkkinen kuin loppu: jos alku on heikosti positiivinen, loppu on sitä runsaasti. Negatiivinen alku johtaa niukasti positiiviseen loppuun tai sitten täyteen katastrofiin. Samalle tasolle ei hyvä draama pääty. Alun tasapainotila järkkyy ja muutos on vääjäämätön, muuten ei ole kyse draamasta.

Pioneihinkin olen saanut innostukseni Kakskerrasta.
Isoisäni Arthur oli harrastepuutarhuri, esteetikko,
joka huolehti pihastaan paremmin kuin elämästään.

Keskikohta on elämä itsessään. Siinä on pidettävä innostus yllä ja usein se on työtä. Lyhytelokuva on tiivistyvä lähtötilanne ilman keskikohtaa, yhdellä käänteellä suoraan palkitsevaan loppuun. Keskikohta on arki, avioliitto, työpaikka lomien välissä. Oikeassa elämässä keskikohta on kaikkein tärkein: ihmissuhde arki-iltoina, tuutotointi editissä, puutarhanhoito ennen sadon korjaamista. Siihen pitää luoda itse alkuja ja draaman kaaria, jotta jaksaa elää onnellisena. Alkujen odotuksessa on kovin vaikea paneutua hyvän keskikohdan ylläpitämiseen: sitten kun ollaan lomalla, laina on maksettu, rinteet istutettu valmiiksi, sitten olen onnellinen.

Niitä kasvoi siellä heinän joukossa ja sain aina
pionin nimipäiväkukakseni.

Loput ovat minulle hyvin vaikeita, vaikka ne olisivat helpotuskin. Kaipa kyseessä on ihmiselle ominainen muutosvastarinta. Loppu on aina kuolemaa. Se on tilinpäätös ja katsoo menneisyyteen. Kuten äitini, en kestä menneisyyttä, haluan aina tähdätä tulevaan. Ja silti minussa piilottelee hyvin nostalginen ihminen, joka keräilee isoäidin pitsiliinat talteen pahvilaatikkoon.

Keskitalon tiilinavetta on vuodelta 1906.

Itkin viime sunnuntaina kesäpaikassamme Kakskerrassa rakennusten ja puiden kuolemaa: 1900-luvun alussa pietarilaisella rahalla isoisäni Arthur Aarnio (1886-1965) ja hänen pikkuveljensä Anian (minulle Nannu) rakennuttivat ultramodernin navetan, jonne tuli lehmille juottovesi sisään lähteestä. Liian raskas tiilikatto on painanut sen notkolle, seinä kallistuu vuosi vuodelta, se sortuu vielä, jos emme tee mitään. Iso riihi on tänä kesänä purettava, se on vaarallinen ympäristölleen. Makasiini romahti jo monta vuotta sitten talvimyrskyssä ja korjasimme sen jäänteet kaatopaikalle. Isoäidin kanssa metsästä pihalle siirtämämme kataja on vanhuuttaan ruskettunut ja harottaa niin, että se olisi kai syytä kaataa pois. Pihan rakkaat valtavat vaahterat ovat naapurin isännän mukaan oksistaan keskeltä lahoja, vaaraksi rakennuksille nekin, pitäisi karsia tai kaataa. Talot ja puut elävät kaaren loppuun, kuten isovanhempamme ja nyt omat vanhempamme. Pala kurkussa ei hellitä, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Talot, puut ja ihmiset ovat olleet uusia ja toiveikkaita. Nyt ne elävät loppusuoraansa. Minä en kestä loppuja.

Elämä on sykli. Loppu on dramaturgiassa sankarin matkan kaavan mukainen kuolema, jota seuraa uusi ylösnousemus ja eliksiirin tuominen yhteisölle. Ilman loppua ei ole uutta alkua. Kesäpaikkamme Keskitalo siirtyy vähitellen meidän sukupolvellemme ja korjaamme talot ja laiturit omalla tavallamme, vaikka vanhat vastustavat. Lukukausi onneksi päättyy ja uutta jo suunnitellaan samaan aikaan. Kasvin kypsyminen tuottaa siemenen. Vuosi kiertää kiertoaan kiihtyvällä vauhdilla.

50-vuotias on ylittänyt todennäköisen puolivälin eikä se ole helppoa. Ensimmäiset 40 vuotta ihminen on kuolematon. Keski-iän kriisi on lopun ymmärtämisen kauhua: tässäkö tämä kaikki sitten onkin? On siis tartuttava keskikohtaan ja tehtävä siitä onnellista. Minusta on tullut tämä ihminen ja näillä eväillä jatkan elämääni. Ihmeitä ei tapahdu mutta ei tarvitsekaan. Onnellisuus on palasia, joista muotoutuu suuri linja, kaari, jota parhaillaan elän.

Lopetan nyt tämän blogin. Olen julkaissut nyt 51 tekstiä valokuvineen ja sanottavani tyhjenee. Ehkä uusi idea odottaa minua seuraavalla Kroatian-matkalla. Katsotaan. 

Haluan olla puutarhuri

Minulle on hyvin tärkeätä nähdä ikkunasta vuodenaikojen vaihtelu niin, että siinä on selvät värit. Kun asuimme Kakskerrassa, seurasin edessämme olevaa viljapeltoa. Nyt katson pihaamme, tuijotan sitä eri ikkunoista, palvon sitä kasteluletku kädessä, kuljeskelen siinä tutkimassa istutusten kasvua. Tarvitsen avaran maiseman, jossa kasvu ja muutos näkyvät. Valkoinen piha vaihtuu alkukeväästä harmaanruskeaksi, sitten hetkessä vaaleanvihreäksi, tummanvihreäksi, yöpakkasista taas punaruskeaksi, mustaksi ja taas valkoiseksi. Haluaisin keväällä olla koko ajan ulkona pihalla, unohdun sinne tuntikausiksi puuhaamaan.

 Haluan Nummen-pihallemme samaa kuin on aina ollut Kakskerran pihalla:
sireeneitä, skilloja, pioneja, unikkoja. Olen jäänyt hiukan jumiin lapsuuden kesien kasveihin.

Piha on minulle projekti ja kätteni työ, josta nautin. Puutarha ei onneksi tule koskaan valmiiksi. Toisaalta se on kaltaiselleni neurootikolle rasittavaakin: vuohenputki ei pysy poissa hopeahärkin seasta, voikukka tunkee elämänhimoisena kivilaattojen välistä, keltamo rehottaa hetkessä kangasajuruohomättäillä, ohdake tunkee keskelle kuunliljoja. Ja minä kitken.

Sepelkyyhky tuli mulkoilemaan ihan viereen,
kun olimme tänään syömässä ulkona.
Juoksin siis hakemaan kameran ja risotto jäähtyi.

Teetimme vihdoin alapihalle vieviin portaisiin hirmuisen hintaisen ruusuportin, kun pensaat ovat joka kesä tunkeneet piikkiset oksansa kulkuväylälle. Viime talvi sitten vikuutti ruusuja, joita jouduin leikkaamaan oikein urakalla. Nyt on komea portti ja kaljut ruusut sen vierellä. Mahtaako koiranruusu kukkia tänä kesänä lainkaan? Tiedän kyllä, että ne kaikki versovat uudelleen. Portista intoutuneena ostin vielä yhden ruusun lisää, omajuurisen köynnöksen. Joka kesä olen lisännyt ruusuja, taitaa olla kaksitoista eri lajia nyt. Nypin monena iltana leikkaushommani jäljiltä neulalla piikkejä sormista ja mietin, olisiko pitänyt ruveta rakastamaan jotakin muuta pensasta.

Olen ostanut siemeniä ja taimia, saanut niitä ystäviltä, siirrellyt paikasta toiseen omalla pihalla. Kaivan, kitken, kastelen. Puutarha nielee rahaa ja vaivaa, loputtomasti. Opettelen erehdyksen kautta, tutkin kuvastoja, painan nimiä mieleen, etsin netistä tietoa tuholaisista, kun retiisit ovat reikiä täynnä.

Olisinkohan minä onnellisempi ammattipuutarhurina? Tajusin lukukauden lopun uupumuksessani kadehtivani puutarhamyymälän naista, joka piteli kasteluletkua kädessään: mikä ihana työ! Vai onko sittenkin tärkeintä, että harrastukseen on intohimoinen suhde? Suhteeni kasveihin on niin kiihkeä, että unohdin postata tällä viikolla blogiini. Niinpä kirjoitan tätä tekstiä keskiyön tuolla puolen: nyt olisi jo liian pimeätä pihalla.

Puhtaat havainnot

Parhaat onnen hetket sisäistää, kun  näkee itsensä niissä ulkopuolelta, tajuaa olevansa osallinen onnesta ja on samalla tarkkailija. Silloin ei tarkkaile itseään vaan kokonaisuutta, josta on itse osa. Olen usein hyvin onnellinen yhteisessä ruokapöydässä, kun lapset puolisoineen ovat läsnä ja keskustelu on vilkasta. Kun silloin näen meidät kaikki vitsailemassa tai väittelemässä, herkistyn niin, että kurkkua kuristaa: tässä minä saan olla osallisena ja kuulua tähän joukkoon. Katson ja kuuntelen puheensorinaa ulkopuolelta ja näen itseni sen sisällä yhtenä hahmona muiden joukossa.

Hankaluudet ja murheet asettuvat myös mittasuhteisiinsa, kun niitä onnistuu tarkastelemaan itsensä ulkopuolelta. Kuluneen viikon lopun velloimme töissä ahdistuksessa, jonka opiskelijoiden kohtuuton ja pahaa ymmärtämättömyyttä osoittava  julkinen purkaus aiheutti. Pääsin siitä yli, kun ajoimme veljen kanssa tapamaan äitiä hoitokotiin Helsinkiin. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita, oikeita ja rakkaita. Lapsellinen kiukuttelu asettui yhdeksi episodiksi muiden vastaavien joukkoon: aina kevään lopulla joku ryhmä reagoi väsymystään. Kuluneellakin viikolla myös työssä on ollut hienoja hetkiä. Opiskelijoiden osaaminen liikuttaa aina.

Nuoret ihmiset näkevät maailman niin tottumattomin silmin, että omat tunteet sekoittuvat kaikkiin havaintoihin. Kun oma itse on tuore, havainnot itsestä ovat yhtä ihmeellisiä kuin havainnot ympäristöstä. Taidekoulufiktiot käsittelevät lähes aina omaa napaa, omaa identiteetin etsintää ja kasvamista. Havaintoja maailmasta on vaikea tehdä, kun oma minä on yhtä ihmeellinen ja vieras kuin kaikki ympärilläkin. Elokuvan opiskelijoiden piti haastatella itseään nuorempia ihmisiä ja laatia sitten niistä fiktiokäsikirjoituksia. Kävi ilmi, että eivät he oikein olleet haastatelleet, omat kokemukset riittivät. Rohkenen kyllä väittää, että ennakkoluulo maailmasta ei synnytä hyvää fiktiota, kyllä siihen tarvitaan puhdas havainto. Maailma on kiinnostavampi itsen ulkopuolella ja toisen ihmisen elämään pääsee ainoastaan kuuntelemalla, mitä hänellä on sanottavaa.

Havainnosta kumpuava onnellisuus on itsen kadottamista ja havaintoon sulautumista. Kun täydellinen vesipisara liikkuu kuunliljan lehdellä, unohdan puutarhan kastelemisen ja nautin vain sen liikkeestä. Tuomen tuoksu juoksulenkillä virtaa lävitseni ja ohenen osaksi alkukesää. Vaahterankukkien säännönmukainen haarautuminen juurruttaa minutkin kasvamaan tästä samasta maasta. Vaahterat ovat olleet ennen minua, ne jäävät jälkeeni, ja me kaikki kuulumme samaan maan kiertokulkuun.

Elämyksiä Tukholmassa

Olen kirjoittanut pyytämättä tulevista onnen hetkistä, jotka kohtaan usein luonnossa. Ihmisten rakentamat elämykset vaativat usein taas vaivaa ja väsymystäkin. Niitä mennään erikseen hankkimaan ja melkein aina ne maksavat.

Tukholma oli meille lempeä ja hyväntuulinen,
ihastuin kaupunkiin yhä syvemmin.
Olen oikeastaan hiukan kateellinen ruotsalaisuudesta.
He tekevät kaiken niin hyvin.

Matkoilla yritämme aina löytää valokuvamuseon tai näyttelyn. Vaikka kuvat itsessään eivät puhuttelisi visuaalisuudellaan, niiden kytkös todellisuuteen herättää aina ajatuksia ja tunteita. Joskus jossakin on aina ollut kuvan ottamisen, ajan pysäytyksen, kuolemattomuuden hetki. Olemme käyneet katsomassa maailmalla kuuluisien kuvaajien kokoelmia tai tuntemattomia järkyttäviä sotakuvia, journalismin voittajia, muotia, klassikoita, muotokuvia ja huumoria. Valokuvat eivät petä.

Matkustimme Tukholmaan käydäksemme taas kerran Fotografiskassa, koska siellä on viimeistä viikkoa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Pitäähän klassikot nähdä omin silmin. Museon alakerrassa tutustuimme Ruud van Empelin maagisiin valokuviin ”Pictures don´t lie” –näyttelyssä. Ne lumosivat meidät heti. Van Empel rakentaa kuvansa Photoshopilla palasista, luo ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän kasvattaa lehdistä viidakkoja, liittää silmiä, suita, poskia, käsiä, hiuksia, vaatteita ja asusteita tummaihoisiksi lapsiksi pyhäpuvuissaan tai koululuokan muotokuviksi. Hän kuvaa esineen ja yksityiskohdan kerrallaan ja rakentaa niistä tismalleen haluamansa kokonaisuuden. Valokuvat ovat samalla kertaa hyvin kauniita, kitchinihania, niiden lapset ovat täydellisen suloisia ja viidakon värit hehkuvia. Samalla niissä on myös jotakin kammottavaa, pelottavaa ja vierasta. Ruud van Empelistä kertova dokumentti oli innostava. Valokuvan todellisuus on myös Photoshopin jumalallista hallintaa.

Lähdin matkaan ilman järjestelmäkameraa, välinettä, jonka kautta koen ympäristöä. Napsimatta en sentään voinut olla, puhelimella tallensin joitakin hetkiä. Oli oikeastaan rentouttavaa olla ajattelematta kaupunkia kuvina, metsästämättä. Katseeni oli toisenlainen, kuten jokainen valokuvausta harrastava ymmärtää. Ja tallensinhan sentään Abba-museosta muutaman muiston vitriinien vaateparsista omaan albumiin todisteeksi kulttuurihistorian henkilökohtaisesta kokemisesta. Niitä en voi luvatta julkaista, joten käykää itse katsomassa tolppakengät ja liehuvat lahkeet. Ne ovat söpöjä.

Södermalm tiivistää tukholmalaisen demokratian yhdellä silmäyksellä:
tyylikkäät miehet baarin ikkkunassa, hipit ja kansan käytössä olevat polkupyörät hipsterikadulla.
Tämä yhteiskunta on äärimmäisen järjestäytynyt, ärsyttävyyteen asti,  ja siellä suvaitsevaisuus on hyve, ei kirosana.

Minä olen äiti

Kun idän sinilija kukkii, uskon vihdoin, että on kevät.

Äitiys on identiteetti, joka tukahduttaa hyvin pitkäksi aikaa alleen kaikki muut olemuksen osat. Se alkaa huikaisevasta salaisuudesta omassa vartalossa, toiveesta, joka on samaan aikaan hyvin hauras ja kaikennielevä. Lapsen rakentaminen kohdussa tekee kaiken muun toissijaiseksi. Nainen haluaa olla pesä, kuori maailman tärkeimmälle asialle. Kaikki ajatukset tähtäävät tulevaisuuteen ja hetkeen, jolloin salaisuus syntyy ihmiseksi ulkopuoliseen syliin ja muiden syleihin. Siihen asti äiti saa pitää elämän oman nahkansa sisällä. Hän on rakennuskotelo ja muiden kuuluu ottaa se huomioon.

Sitten seuraa laskematon määrä totaalisia päiviä, jolloin nainen on aina ja kaikessa ensin äiti, käytännön syistä. Koska vasta sitten voi syödä rauhassa, kun ensin on ruokkinut kärsimättömämmät tai huolehtinut, että joku muu tekee sen. Nukkua saa vasta, kun tarvitsevat on saatu uneen. Ajatuksilleen saa aikaa, kun läsnä olevien huomio on ensin kiinnitetty muualle. Itsenäinen identiteetti tulee vuosia toissijaisena.  Aina ensin on tarve, huoli, huomio toisilla, toisista, toisille. Pakopaikka pitää erikseen järjestää. Minä olin 7 vuotta kotiäitinä ja se oli liian pitkä aika (tosin opiskelin valmiiksi siinä välissä ja olen kiitollinen lasteni isoäidille esikoisen hoidosta gradukeväänä -87).

Koin aivan todella helpotuksen, kun lapsi kerrallaan täytti 18. Virallisesti olin silloin suorittanut tehtäväni kasvattaa kansalainen. Tietenkään ei huolehtiminen tai huoli päättynyt siihen mutta kevensin vastuuni. Ja kun he yksi kerrallaan muuttivat omilleen, opettelin olemaan huolehtimatta. Olen saanut takaisin itseni. Lapseni, nyt te järkytytte, mutta minä en ole enää ensisijaisesti äiti. (Ei, en aio seuraavaksi olla ensisijaisesti isoäitikään. Mutta senhän olen teille jo loppuun palaneena ilmoittanutkin joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, että neljän lauma oli minun duunini, te hoidatte sitten itse omanne.)

Mikä tässä sitten on hienoa ja onnellista, kun ajatukseni vaikuttavat lähinnä menneisyydestä uupuneilta? Minä väitän, mahdollisesti liian ylimielisesti, että aikuiset lapseni ovat ystäväni. Meidän keskustelumme, huumorimme, peli-iltamme, juoksulenkkimme, elokuvakatselumme, ateriamme, rakennustyömme, matkamme, viininjuontimme ovat parasta, mitä tiedän. Kyllä minä nautin teistä silloinkin, kun olitte pieniä ja tarvitsitte, mutta luulen nauttivani nyt vielä enemmän, kun toivon, että ette tarvitse enää niin paljon. Me kohtaamme tasaveroisina ja ymmärrämme toisiamme. Sen syvempää ystävyyttä ei voi olla. Minun lapseni ja heidän kumppaninsa ovat mieheni ohella parhaat ystäväni. Se on minusta parasta äitiydessä.

Joka kevät on käytävä kuvaamassa samat skillat Keskitalon pihalla.
Eilen tehtiin sinne yhdessä retki ja nähtiin tuhat neliötä kukkamattoa.