Minä olen äiti

Kun idän sinilija kukkii, uskon vihdoin, että on kevät.

Äitiys on identiteetti, joka tukahduttaa hyvin pitkäksi aikaa alleen kaikki muut olemuksen osat. Se alkaa huikaisevasta salaisuudesta omassa vartalossa, toiveesta, joka on samaan aikaan hyvin hauras ja kaikennielevä. Lapsen rakentaminen kohdussa tekee kaiken muun toissijaiseksi. Nainen haluaa olla pesä, kuori maailman tärkeimmälle asialle. Kaikki ajatukset tähtäävät tulevaisuuteen ja hetkeen, jolloin salaisuus syntyy ihmiseksi ulkopuoliseen syliin ja muiden syleihin. Siihen asti äiti saa pitää elämän oman nahkansa sisällä. Hän on rakennuskotelo ja muiden kuuluu ottaa se huomioon.

Sitten seuraa laskematon määrä totaalisia päiviä, jolloin nainen on aina ja kaikessa ensin äiti, käytännön syistä. Koska vasta sitten voi syödä rauhassa, kun ensin on ruokkinut kärsimättömämmät tai huolehtinut, että joku muu tekee sen. Nukkua saa vasta, kun tarvitsevat on saatu uneen. Ajatuksilleen saa aikaa, kun läsnä olevien huomio on ensin kiinnitetty muualle. Itsenäinen identiteetti tulee vuosia toissijaisena.  Aina ensin on tarve, huoli, huomio toisilla, toisista, toisille. Pakopaikka pitää erikseen järjestää. Minä olin 7 vuotta kotiäitinä ja se oli liian pitkä aika (tosin opiskelin valmiiksi siinä välissä ja olen kiitollinen lasteni isoäidille esikoisen hoidosta gradukeväänä -87).

Koin aivan todella helpotuksen, kun lapsi kerrallaan täytti 18. Virallisesti olin silloin suorittanut tehtäväni kasvattaa kansalainen. Tietenkään ei huolehtiminen tai huoli päättynyt siihen mutta kevensin vastuuni. Ja kun he yksi kerrallaan muuttivat omilleen, opettelin olemaan huolehtimatta. Olen saanut takaisin itseni. Lapseni, nyt te järkytytte, mutta minä en ole enää ensisijaisesti äiti. (Ei, en aio seuraavaksi olla ensisijaisesti isoäitikään. Mutta senhän olen teille jo loppuun palaneena ilmoittanutkin joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, että neljän lauma oli minun duunini, te hoidatte sitten itse omanne.)

Mikä tässä sitten on hienoa ja onnellista, kun ajatukseni vaikuttavat lähinnä menneisyydestä uupuneilta? Minä väitän, mahdollisesti liian ylimielisesti, että aikuiset lapseni ovat ystäväni. Meidän keskustelumme, huumorimme, peli-iltamme, juoksulenkkimme, elokuvakatselumme, ateriamme, rakennustyömme, matkamme, viininjuontimme ovat parasta, mitä tiedän. Kyllä minä nautin teistä silloinkin, kun olitte pieniä ja tarvitsitte, mutta luulen nauttivani nyt vielä enemmän, kun toivon, että ette tarvitse enää niin paljon. Me kohtaamme tasaveroisina ja ymmärrämme toisiamme. Sen syvempää ystävyyttä ei voi olla. Minun lapseni ja heidän kumppaninsa ovat mieheni ohella parhaat ystäväni. Se on minusta parasta äitiydessä.

Joka kevät on käytävä kuvaamassa samat skillat Keskitalon pihalla.
Eilen tehtiin sinne yhdessä retki ja nähtiin tuhat neliötä kukkamattoa.