Elämyksiä Tukholmassa

Olen kirjoittanut pyytämättä tulevista onnen hetkistä, jotka kohtaan usein luonnossa. Ihmisten rakentamat elämykset vaativat usein taas vaivaa ja väsymystäkin. Niitä mennään erikseen hankkimaan ja melkein aina ne maksavat.

Tukholma oli meille lempeä ja hyväntuulinen,
ihastuin kaupunkiin yhä syvemmin.
Olen oikeastaan hiukan kateellinen ruotsalaisuudesta.
He tekevät kaiken niin hyvin.

Matkoilla yritämme aina löytää valokuvamuseon tai näyttelyn. Vaikka kuvat itsessään eivät puhuttelisi visuaalisuudellaan, niiden kytkös todellisuuteen herättää aina ajatuksia ja tunteita. Joskus jossakin on aina ollut kuvan ottamisen, ajan pysäytyksen, kuolemattomuuden hetki. Olemme käyneet katsomassa maailmalla kuuluisien kuvaajien kokoelmia tai tuntemattomia järkyttäviä sotakuvia, journalismin voittajia, muotia, klassikoita, muotokuvia ja huumoria. Valokuvat eivät petä.

Matkustimme Tukholmaan käydäksemme taas kerran Fotografiskassa, koska siellä on viimeistä viikkoa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Pitäähän klassikot nähdä omin silmin. Museon alakerrassa tutustuimme Ruud van Empelin maagisiin valokuviin ”Pictures don´t lie” –näyttelyssä. Ne lumosivat meidät heti. Van Empel rakentaa kuvansa Photoshopilla palasista, luo ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän kasvattaa lehdistä viidakkoja, liittää silmiä, suita, poskia, käsiä, hiuksia, vaatteita ja asusteita tummaihoisiksi lapsiksi pyhäpuvuissaan tai koululuokan muotokuviksi. Hän kuvaa esineen ja yksityiskohdan kerrallaan ja rakentaa niistä tismalleen haluamansa kokonaisuuden. Valokuvat ovat samalla kertaa hyvin kauniita, kitchinihania, niiden lapset ovat täydellisen suloisia ja viidakon värit hehkuvia. Samalla niissä on myös jotakin kammottavaa, pelottavaa ja vierasta. Ruud van Empelistä kertova dokumentti oli innostava. Valokuvan todellisuus on myös Photoshopin jumalallista hallintaa.

Lähdin matkaan ilman järjestelmäkameraa, välinettä, jonka kautta koen ympäristöä. Napsimatta en sentään voinut olla, puhelimella tallensin joitakin hetkiä. Oli oikeastaan rentouttavaa olla ajattelematta kaupunkia kuvina, metsästämättä. Katseeni oli toisenlainen, kuten jokainen valokuvausta harrastava ymmärtää. Ja tallensinhan sentään Abba-museosta muutaman muiston vitriinien vaateparsista omaan albumiin todisteeksi kulttuurihistorian henkilökohtaisesta kokemisesta. Niitä en voi luvatta julkaista, joten käykää itse katsomassa tolppakengät ja liehuvat lahkeet. Ne ovat söpöjä.

Södermalm tiivistää tukholmalaisen demokratian yhdellä silmäyksellä:
tyylikkäät miehet baarin ikkkunassa, hipit ja kansan käytössä olevat polkupyörät hipsterikadulla.
Tämä yhteiskunta on äärimmäisen järjestäytynyt, ärsyttävyyteen asti,  ja siellä suvaitsevaisuus on hyve, ei kirosana.