Internet on ihana

Kun sain ensimmäisen älypuhelimeni helmikuussa 2010, maailmani muuttui. Siitä lähtien olen ollut aina ja kaikkialla kytkeytyneenä mahdollisuuteen löytää vastaus kaikkiin nopeasti nousseisiin kysymyksiin. Vasta mobiilin myötä sisäistin, mitä internet tarkoittaa. Siihen saakka se vaati portin luo menemistä ja sen kautta johonkin nimettyyn verkkoon sisään kirjautumista, vaikka sitten kannettavan tietokoneen kokoisella laitteella. Pääsy oli rajoittunutta, oli paikkoja, joissa verkkoa ei ollut tarjolla ja tietokone piti erikseen päättää ottaa mukaan tai mennä sen luo. Älypuhelin tekee minusta hiukan kyborgin, teknologia on oleellinen osa identiteettiäni. (Tosin nöyryyttävä vajaavaisuus, lähinäön heikkeneminen, hidastaa. Pitää aina ensin löytää rillit.)

Pari päivää sitten Netflixin Joris Evers julisti Helsingin Sanomissa, että netti syö television viidessä vuodessa. Itse katson nykyään televisiosta suorana enää kolmea ohjelmaa: uutiset ja A-studion. Haluaisin katsoa myös Vallan linnakkeen, mutta se tulee samaan aikaan yhden edellä mainituista kanssa, joten se on pakko tallentaa kovalevylle. Kaiken viihteen käytän netistä. Ja minä olen keski-ikäinen, en nuori nörtti. Viisi vuotta sitten tilanne oli aivan toinen ja kanavien ohjelmakarttojen tekijät päättivät viikoittaisen ajankäyttöni. Nyt tuntuu absurdilta ajatus, että odottelisin ohjelman alkamista ja katkaisisin kertomuksen vähän väliä mainoksilla. Eikä siitäkään ole kauan, kun kaikki opetuksessa käytettävä piti ensin saada tallennetuksi laitteelle. Nyt poimin esimerkit linkkeinä power pointiini.

No, en minä ihan sentään usko Eversin näkyyn, koska tiedän myyntimiehen motiivit. Kyllä se hiukan kauemmin vie, niin moni on vielä riippuvainen vanhoista katselutottumuksistaan. Television tulevaisuus on  kiehtova, ei pelottava. Netti tulee ja jyrää mutta se muuttaa vain jakelua, ei sisältöä. Mainosten on mentävä ohjelmiin sisään tuotesijoitteluna (”Dear, where did you put my Audi Q5 keys? Kiss me for goodbye.”) tai sitten alamme ostaa katsottavamme kuukausimaksulla Netflixin tapaan, joka tuottaa sarjoja suoraan nettijakeluun. Minusta se on hienoa ja tuo paljon uusia mahdollisuuksia elokuva-alallekin.

Hesarini luen pelkästään iPadilta. Tartuin hiukan vajaa vuosi sitten Sanoman tarjoukseen ostaa tabletti ja lehti pakettihintaan. Olen nauttinut! Emme enää kanna paperia viikoittain keräykseen, lehtikassi täyttyy muutaman kerran vuodessa. Pääsen tutuille sivuille kroatialaiselta kämpältä, (kunhan siellä on Wi-Fi) tai Kakskerrasta kesätalosta puhelimen yhteyspisteen kautta. Luen Hesarista enemmän kuin aikanaan printistä, jonka usein vain selasin. Ja kyllä, olen jopa klikannut auki mainoksia, mainosvideoita, jotka osuvat. Printti kuolee, ei vielä tällä vuosikymmenellä, mutta journalismi ei kuole. Kyllä ne lähikaupan einestarjouksetkin vielä löytävät tiensä sinne nettilehteen karttapisteen kohdentamina. Ja voi olla, että Justin Bieber ladataan jatkossa mieluummin näyttökuvaksi kuin julisteeksi oman huoneen seinälle, joten kannattaa tyttöjen aikakauslehdenkin varautua, vaikka levikit eivät vielä laskussa olekaan.

Minä en tiedä, mitä me teimme ennen internetiä, silloin 1980-luvulla. Käytimme puhelinluetteloa?

Wi-Fin määritelmä

Toivo on matka ajassa

Minulla oli visio kaksoiskuvasta mutta ei oikeata ohjelmaa.

Toivo on häilyvä keijukainen, otus joka lensi viimeisenä ulos, kun Pandora uteliaisuuttaan avasi Zeukselta lahjaksi saamansa kärsimysten lippaan. Toivoa ei tarvita ilman kärsimystä. Sitä ei voi nähdä ilman kontrastia. Kun kaikki on hyvin ja täydellistä, ei tarvitse enää toivoa mitään. Paratiisi on toivoton paikka. Kesälomamatkalla en enää toivo, silloin vain nautin.

Piha on nyt rumimmillaan. Ruoho on harmaata limaa eikä eläviä oksia erota kuolleista. On kovin vaikea uskoa lämpöön ja vihreyteen, siihen että kenties kuukauden kuluttua juon kylmää valkoviiniä lepotuolissa alapihalla töiden jälkeen ja kuuntelen tuulta koivunlehdissä.

Todellisuus

Opettajan lukukausi on raskaimmillaan, kun työtä on vielä paljon ja väsymys lisääntyy viikko viikolta. Valonpilkahduksia ovat opiskelijoiden yksittäiset onnistumiset. Kiitosta on turha odottaa, se on löydettävä itse siitä, että tarpeeksi moni on sisäistänyt opetukseni. Toivo on kaivettava muistista, kaikista teistä valmistuneista median ammattilaisista, joiden ääntä, kasvoja, tekstiä, nimiä havaitessa ylpeänä toteamme (yleensä ääneen niille, jotka ovat seurassamme), että tuo on meiltä valmistunut. Opettajan työ perustuu toivoon ja tähtää tulevaisuuteen, ehkä enemmän kuin moni muu ammatti.

Menneisyys eli toivo tulevasta

Toivo on aina epävarma, varmuus olisi tietämistä. Kaikki uskonnot perustuvat toivoon, siihen että ei tiedetä. Todennäköisyys on toivon ystävä. Väsymykseni määrä korreloi siihen, miten paljon tulevaisuudensuunnitelmani perustuvat lottovoittoon. Kun en jaksa edes suunnitella, toivon vaan mahdottomia. Epätodennäköinen toivo passivoi ja muuttuu nopeasti epätoivoksi. Todennäköinen toivo auttaa odottamaan ja jaksamaan sitä kohti.

Toivo vaatii vaivannäköä ja pakottaa toimimaan. Se on ponnistelujen taustavoima, jonka vuoksi ja avulla jaksan monta aluksi epämiellyttävää asiaa. Olkapääni kipeytyi viime lauantaina (kiertäjäkalvosimen takaosan lievä vamma) enkä ole voinut viikkoon käydä totutuissa jumpissa. Se rassaa mieltä. Lääkäri kehotti kuitenkin liikuttamaan kättä kivun rajoissa. Toiveikkaasti heiluttelen, vaikka se tuntuu epämiellyttävältä. Ehkä jo ensi viikolla pääsen jatkamaan, edes toispuoleisesti. Toivo kahden ja puolen tunnin juoksusta Helsinki City Runissa kahden viikon päästä (hui!) kierrättää minua ympäri Nummea kolme kertaa viikossa.

Toivo on näky, minulle yleensä ihan konkreettinen kuva ajatuksissani. Ilman kuvaa on vaikea toivoa. Nopeasti se kuva muuttuukin sitten tavoitteeksi ja suunnitelmaksi. Se on toivon olemus, vikkelä käskyttäjäkeijukainen.

Puhutut sanat

Istuttiin kahden iltaa keittiössä eilen.
Taivas heijastui pöydällä olevasta puhelimesta.

Minä kaipaan amerikkalaista positiivista puhetta: ”You are great.” Se sisältää myös ajatuksen: ”I am great.” Kyllä, suomalaiset sanovat vain, kun tarkoittavat ja osaavat erottaa tyhjänpäiväisyydet asiasta. Kyllä, jenkit ovat pintapuhujia.

Kun tulin vuoden matkalta Kaliforniasta ihmisikä sitten, konkreettisesti, koska silloinen vauvani on nyt lähes sen ikäinen kuin itse hänet saadessani, istuin se sylissäni terveyskeskuksessa odottamassa korvalääkärille pääsyä. Aulaan hortoili vanha mies, joka ilmeisesti haki väärältä osastolta tietä hoidossa olevan vaimonsa luo. Kun hoitaja kailotti metallisella äänellä: ”Mitä sää täältä haet?” ymmärsin palanneeni koti-Suomen marraskuuhun. Suomessa mennään suoraan asiaan kiertämättä turhan ystävällisyyden kautta.

Pelkään seuraavaksi kuulostavani itsehoito-oppaalta. Ylimääräinen ystävällisyys levittää hyvää oloa, ainakin sanojalle itselleen. Olen kokeillut. Ei tunnu tyhmältä kertoa puolitutulle, että hänellä on kiva uusi jumppapaita. Hampurilaispalaute on ainoa keino saada opetus perille, jokaisessa opiskelijan tekemässä jutussa on aina jotakin hyvää. Minä en vähene siitä, että annan työkaverille kiitokseni hyvästä työstä, se ei myöskään ole ylimielisyyttä, se on asian huomaamista ja ääneen sanomista. Ja sen voi sanoa jopa ihmiselle, jonka kanssa on ollut aikaisemmin hankalaa.

Pakko kuvata, kesken viininjuonnin.
Juha ymmärtää ja hyväksyy.

Positiivinen rehellisyys tai näkökulman pyöristäminen positiiviseen suuntaan helpottaa kanssakäymistä. Se vähentää vihamielisyyttä, kilpailua, alemmuudentunnetta. Olen aika kilpailuhenkinen ihminen, tunnustan sen. Väitän silti, että minua ei haittaa hävitä paremmalleni eikä kertoa hänelle ihailuani voitosta. Sisko alkoi harrastaa juoksemista myöhemmin kuin minä, ja nyt hän vetää mieletöntä lenkkiä mieletöntä vauhtia, johon en kuuna päivänä pysty itse. (On olemassa virallisia kilpailutuloksia.) Olen hänestä ylpeä, en kateellinen.

Meille taitaa olla myös vaikea vastaanottaa kehuja. Pitää ruveta vähättelemään, selittämään tai kertomaan, kuinka löysin alennuslaarista. Se nolaa kehujan. Parempaa on tunnustaa, että olen itsekin ylpeä saavutuksestani ja kiva, kun huomasit.

Maailmaan mahtuu enemmän hyviä sanoja. Se ei ole osoitus kritiikittömyydestä, naiiviudesta tai epä-älyllisyydestä. Se on osoitus terveestä itsetunnosta ja ystävällisestä elämänasenteesta.  Näytt(ele)mällä onnellisuutta, se myös kasvaa omassa mielessä. ”Fake it, till you make it.”

Meidän kotimme, katso kuvat!

Sataa lunta, vaikka on kevät. Onneksi on sunnuntai eikä tarvitse lähtä kodista minnekään. Koti on eräs parhaista harrastuksistani ja liityn tässä kaikkien kunnon bloggareiden ketjuun: sisustuspostaus!

Valokuva seinälle ripustetun ikkunan takana on ensimmäiseltä Kroatian-matkalta.
Maalaus on kuhmolaisen taiteilija Urho Kähkösen "Betoni ja taivas".

Pari vuotta sitten luin huumorilehdestä kohuartikkelin: ”Oululainen mies sai rintamamiestalon remontin valmiiksi!” Tekstistä kävi kuitenkin ilmi, että remontti oli vain tilapäisesti valmis, parvekeurakka odotti vielä. Meidän rintsikastamme on olohuoneesta valmiina ¾, koska yhdestä nurkasta puuttuu vielä uunitakka. Keittiöstä on valmiina ½, koska alakaapistot pitää uusia. Alakerrasta puuttuu betonilta lattialaatoitus tai se on väärä. Portaikossa on kulahtanut linoleumimatto ja hiukan rähjäiset vaneriseinät. Oikeastaan jokaisessa huoneessa on listalla jotakin uusittavaa tai muutettavaa. Paljon on tehty, paljon odottaa vielä rahoitusta ja tekemisen aikaa.

Olohuoneen harmaat tuolit ostimme naapurin autotallista ja myimme heille ylimääräisen Muuramen laatikoston.
Kivet korissa  ovat Jurmon-tuliaisia ja laatikko lasipöydän alla Keskitalon ullakolta löytynyt.
Ruskea lampaantalja on työkaverin laumasta ja valkoinen jostakin muualta.

Kodin sisustaminen on aikuisleikkiä. Se ei ole aivan välttämätöntä elämisen kannalta mutta se on suunnattoman kivaa ja sen takia tarpeellista. Koti paljastaa ja määrittelee asukkaidensa identiteettiä. Kun aikoinaan asuimme lapsikatraan kanssa kaupungin vuokra-asunnossa, jota ei sanottavasti voinut sisustaa, rakensin kaupunginosamme työpajalla nukkekodin ja ostin sinne unelmieni keittiön.

Keittiön ruokapöytä on Nollanollan mallistoa ja umpipuista pähkinää.
Vanhat tuolit ja puusohva ovat Keskitalosta isoäidin jäämistöä.
Puusohvalta poistettiin irtolehdet ja -läppärit kuvauksen ajaksi.

Sisustuslehdet ja Ikean paksu kuvasto ovat aikuisten satukirjoja. Selaan ja haaveilen, arvostelen ja poimin ideoita, sovellan ja suunnittelen, miten saisi meillekin. Kyttään myös kuvausjärjestäjien älyttömyyksiä: Miksi kukaan haluaisi säilyttää olohuoneen pöydällä korillista sitruunoita? Miksi päiväpeitto on vuoteen päällä vain osittain? Kuka katselee punaisia korkkareitaan makuuhuoneen lattialla, kun kaapissakin on tilaa? Miten lapset saavat lelunsa alas ylähyllyiltä, joissa ne ovat söpössä järjestyksessä?

Rähjäisessä portaikossa on valokuvamuistoja amerikkalaiseen tyyliin ja marokkolainen lammpu Granadasta.

Kun sitten saan kotona valmiiksi edes osan huoneesta, nautin siitä päivittäin. Arjen estetiikka on kaikkein tärkeintä, se että lähiympäristö on kaunis ja käytännöllinen. Kun ostimme rintamamiestalomme, me päätimme maksaa kodista niin paljon, että emme voi matkustaa kuin kerran vuodessa (keskiluokkaiset porvarit). Auto on lähellä loppuaan eikä ole varaa uuteen. Kun saamme lainaa lyhennetyksi tarpeeksi, otamme uuden seuraaviin remontteihin. Talous on tarkkaa, vaikka korot ovat alhaalla, hirvittää ajatella, miten selviämme, kun ne joskus nousevat.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi Urhon satumaisen teoksen "Silta".
Vastakkaisella seinällä on hänen maalaamansa "Lumme".

Mutta koti on meille molemmille tärkein paikka. Totesimme, että siitä saamme eniten vastinetta rahoillemme. Kotonahan olemme suurimman osan vuorokaudenajoista. Katselen kotiani kaikissa valoissa ja mielentiloissa. Haluan olla siitä onnellinen. Siksi sisustus. Katso kuvat.

Työhuoneen pöydät rakennettiin Ikean keittiötasoista. Suolalamppu puhdistaa ilmaa.
Kuvausta varten työhuone siivottiin ja tavarat tungettiin kuvarajan ulkopuolelle.

Urhon taidegalleria: Kähkösen maalauksia