Toivo on matka ajassa

Minulla oli visio kaksoiskuvasta mutta ei oikeata ohjelmaa.

Toivo on häilyvä keijukainen, otus joka lensi viimeisenä ulos, kun Pandora uteliaisuuttaan avasi Zeukselta lahjaksi saamansa kärsimysten lippaan. Toivoa ei tarvita ilman kärsimystä. Sitä ei voi nähdä ilman kontrastia. Kun kaikki on hyvin ja täydellistä, ei tarvitse enää toivoa mitään. Paratiisi on toivoton paikka. Kesälomamatkalla en enää toivo, silloin vain nautin.

Piha on nyt rumimmillaan. Ruoho on harmaata limaa eikä eläviä oksia erota kuolleista. On kovin vaikea uskoa lämpöön ja vihreyteen, siihen että kenties kuukauden kuluttua juon kylmää valkoviiniä lepotuolissa alapihalla töiden jälkeen ja kuuntelen tuulta koivunlehdissä.

Todellisuus

Opettajan lukukausi on raskaimmillaan, kun työtä on vielä paljon ja väsymys lisääntyy viikko viikolta. Valonpilkahduksia ovat opiskelijoiden yksittäiset onnistumiset. Kiitosta on turha odottaa, se on löydettävä itse siitä, että tarpeeksi moni on sisäistänyt opetukseni. Toivo on kaivettava muistista, kaikista teistä valmistuneista median ammattilaisista, joiden ääntä, kasvoja, tekstiä, nimiä havaitessa ylpeänä toteamme (yleensä ääneen niille, jotka ovat seurassamme), että tuo on meiltä valmistunut. Opettajan työ perustuu toivoon ja tähtää tulevaisuuteen, ehkä enemmän kuin moni muu ammatti.

Menneisyys eli toivo tulevasta

Toivo on aina epävarma, varmuus olisi tietämistä. Kaikki uskonnot perustuvat toivoon, siihen että ei tiedetä. Todennäköisyys on toivon ystävä. Väsymykseni määrä korreloi siihen, miten paljon tulevaisuudensuunnitelmani perustuvat lottovoittoon. Kun en jaksa edes suunnitella, toivon vaan mahdottomia. Epätodennäköinen toivo passivoi ja muuttuu nopeasti epätoivoksi. Todennäköinen toivo auttaa odottamaan ja jaksamaan sitä kohti.

Toivo vaatii vaivannäköä ja pakottaa toimimaan. Se on ponnistelujen taustavoima, jonka vuoksi ja avulla jaksan monta aluksi epämiellyttävää asiaa. Olkapääni kipeytyi viime lauantaina (kiertäjäkalvosimen takaosan lievä vamma) enkä ole voinut viikkoon käydä totutuissa jumpissa. Se rassaa mieltä. Lääkäri kehotti kuitenkin liikuttamaan kättä kivun rajoissa. Toiveikkaasti heiluttelen, vaikka se tuntuu epämiellyttävältä. Ehkä jo ensi viikolla pääsen jatkamaan, edes toispuoleisesti. Toivo kahden ja puolen tunnin juoksusta Helsinki City Runissa kahden viikon päästä (hui!) kierrättää minua ympäri Nummea kolme kertaa viikossa.

Toivo on näky, minulle yleensä ihan konkreettinen kuva ajatuksissani. Ilman kuvaa on vaikea toivoa. Nopeasti se kuva muuttuukin sitten tavoitteeksi ja suunnitelmaksi. Se on toivon olemus, vikkelä käskyttäjäkeijukainen.