Kun
sain ensimmäisen älypuhelimeni helmikuussa 2010, maailmani muuttui. Siitä
lähtien olen ollut aina ja kaikkialla kytkeytyneenä mahdollisuuteen löytää
vastaus kaikkiin nopeasti nousseisiin kysymyksiin. Vasta mobiilin myötä
sisäistin, mitä internet tarkoittaa. Siihen saakka se vaati portin luo
menemistä ja sen kautta johonkin nimettyyn verkkoon sisään kirjautumista,
vaikka sitten kannettavan tietokoneen kokoisella laitteella. Pääsy oli
rajoittunutta, oli paikkoja, joissa verkkoa ei ollut tarjolla ja tietokone piti
erikseen päättää ottaa mukaan tai mennä sen luo. Älypuhelin tekee minusta
hiukan kyborgin, teknologia on oleellinen osa identiteettiäni. (Tosin
nöyryyttävä vajaavaisuus, lähinäön heikkeneminen, hidastaa. Pitää aina ensin
löytää rillit.)
Pari
päivää sitten Netflixin Joris Evers julisti Helsingin Sanomissa, että netti syö
television viidessä vuodessa. Itse katson nykyään televisiosta suorana enää
kolmea ohjelmaa: uutiset ja A-studion. Haluaisin katsoa myös
Vallan linnakkeen, mutta se tulee samaan aikaan yhden edellä mainituista
kanssa, joten se on pakko tallentaa kovalevylle. Kaiken viihteen käytän
netistä. Ja minä olen keski-ikäinen, en nuori nörtti. Viisi vuotta sitten
tilanne oli aivan toinen ja kanavien ohjelmakarttojen tekijät päättivät
viikoittaisen ajankäyttöni. Nyt tuntuu absurdilta ajatus, että odottelisin
ohjelman alkamista ja katkaisisin kertomuksen vähän väliä mainoksilla. Eikä
siitäkään ole kauan, kun kaikki opetuksessa käytettävä piti ensin saada tallennetuksi
laitteelle. Nyt poimin esimerkit linkkeinä power pointiini.
No,
en minä ihan sentään usko Eversin näkyyn, koska tiedän myyntimiehen motiivit. Kyllä
se hiukan kauemmin vie, niin moni on vielä riippuvainen vanhoista katselutottumuksistaan.
Television tulevaisuus on kiehtova, ei
pelottava. Netti tulee ja jyrää mutta se muuttaa vain jakelua, ei sisältöä. Mainosten
on mentävä ohjelmiin sisään tuotesijoitteluna (”Dear, where did you put my Audi
Q5 keys? Kiss me for goodbye.”) tai sitten alamme ostaa katsottavamme kuukausimaksulla
Netflixin tapaan, joka tuottaa sarjoja suoraan nettijakeluun. Minusta se on
hienoa ja tuo paljon uusia mahdollisuuksia elokuva-alallekin.
Hesarini
luen pelkästään iPadilta. Tartuin hiukan vajaa vuosi sitten Sanoman tarjoukseen
ostaa tabletti ja lehti pakettihintaan. Olen nauttinut! Emme enää kanna paperia
viikoittain keräykseen, lehtikassi täyttyy muutaman kerran vuodessa. Pääsen
tutuille sivuille kroatialaiselta kämpältä, (kunhan siellä on Wi-Fi) tai
Kakskerrasta kesätalosta puhelimen yhteyspisteen kautta. Luen Hesarista enemmän
kuin aikanaan printistä, jonka usein vain selasin. Ja kyllä, olen jopa
klikannut auki mainoksia, mainosvideoita, jotka osuvat. Printti kuolee, ei
vielä tällä vuosikymmenellä, mutta journalismi ei kuole. Kyllä ne lähikaupan einestarjouksetkin
vielä löytävät tiensä sinne nettilehteen karttapisteen kohdentamina. Ja voi
olla, että Justin Bieber ladataan jatkossa mieluummin näyttökuvaksi kuin
julisteeksi oman huoneen seinälle, joten kannattaa tyttöjen aikakauslehdenkin
varautua, vaikka levikit eivät vielä laskussa olekaan.
Minä
en tiedä, mitä me teimme ennen internetiä, silloin 1980-luvulla. Käytimme puhelinluetteloa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti