Puhtaat havainnot

Parhaat onnen hetket sisäistää, kun  näkee itsensä niissä ulkopuolelta, tajuaa olevansa osallinen onnesta ja on samalla tarkkailija. Silloin ei tarkkaile itseään vaan kokonaisuutta, josta on itse osa. Olen usein hyvin onnellinen yhteisessä ruokapöydässä, kun lapset puolisoineen ovat läsnä ja keskustelu on vilkasta. Kun silloin näen meidät kaikki vitsailemassa tai väittelemässä, herkistyn niin, että kurkkua kuristaa: tässä minä saan olla osallisena ja kuulua tähän joukkoon. Katson ja kuuntelen puheensorinaa ulkopuolelta ja näen itseni sen sisällä yhtenä hahmona muiden joukossa.

Hankaluudet ja murheet asettuvat myös mittasuhteisiinsa, kun niitä onnistuu tarkastelemaan itsensä ulkopuolelta. Kuluneen viikon lopun velloimme töissä ahdistuksessa, jonka opiskelijoiden kohtuuton ja pahaa ymmärtämättömyyttä osoittava  julkinen purkaus aiheutti. Pääsin siitä yli, kun ajoimme veljen kanssa tapamaan äitiä hoitokotiin Helsinkiin. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita, oikeita ja rakkaita. Lapsellinen kiukuttelu asettui yhdeksi episodiksi muiden vastaavien joukkoon: aina kevään lopulla joku ryhmä reagoi väsymystään. Kuluneellakin viikolla myös työssä on ollut hienoja hetkiä. Opiskelijoiden osaaminen liikuttaa aina.

Nuoret ihmiset näkevät maailman niin tottumattomin silmin, että omat tunteet sekoittuvat kaikkiin havaintoihin. Kun oma itse on tuore, havainnot itsestä ovat yhtä ihmeellisiä kuin havainnot ympäristöstä. Taidekoulufiktiot käsittelevät lähes aina omaa napaa, omaa identiteetin etsintää ja kasvamista. Havaintoja maailmasta on vaikea tehdä, kun oma minä on yhtä ihmeellinen ja vieras kuin kaikki ympärilläkin. Elokuvan opiskelijoiden piti haastatella itseään nuorempia ihmisiä ja laatia sitten niistä fiktiokäsikirjoituksia. Kävi ilmi, että eivät he oikein olleet haastatelleet, omat kokemukset riittivät. Rohkenen kyllä väittää, että ennakkoluulo maailmasta ei synnytä hyvää fiktiota, kyllä siihen tarvitaan puhdas havainto. Maailma on kiinnostavampi itsen ulkopuolella ja toisen ihmisen elämään pääsee ainoastaan kuuntelemalla, mitä hänellä on sanottavaa.

Havainnosta kumpuava onnellisuus on itsen kadottamista ja havaintoon sulautumista. Kun täydellinen vesipisara liikkuu kuunliljan lehdellä, unohdan puutarhan kastelemisen ja nautin vain sen liikkeestä. Tuomen tuoksu juoksulenkillä virtaa lävitseni ja ohenen osaksi alkukesää. Vaahterankukkien säännönmukainen haarautuminen juurruttaa minutkin kasvamaan tästä samasta maasta. Vaahterat ovat olleet ennen minua, ne jäävät jälkeeni, ja me kaikki kuulumme samaan maan kiertokulkuun.

Elämyksiä Tukholmassa

Olen kirjoittanut pyytämättä tulevista onnen hetkistä, jotka kohtaan usein luonnossa. Ihmisten rakentamat elämykset vaativat usein taas vaivaa ja väsymystäkin. Niitä mennään erikseen hankkimaan ja melkein aina ne maksavat.

Tukholma oli meille lempeä ja hyväntuulinen,
ihastuin kaupunkiin yhä syvemmin.
Olen oikeastaan hiukan kateellinen ruotsalaisuudesta.
He tekevät kaiken niin hyvin.

Matkoilla yritämme aina löytää valokuvamuseon tai näyttelyn. Vaikka kuvat itsessään eivät puhuttelisi visuaalisuudellaan, niiden kytkös todellisuuteen herättää aina ajatuksia ja tunteita. Joskus jossakin on aina ollut kuvan ottamisen, ajan pysäytyksen, kuolemattomuuden hetki. Olemme käyneet katsomassa maailmalla kuuluisien kuvaajien kokoelmia tai tuntemattomia järkyttäviä sotakuvia, journalismin voittajia, muotia, klassikoita, muotokuvia ja huumoria. Valokuvat eivät petä.

Matkustimme Tukholmaan käydäksemme taas kerran Fotografiskassa, koska siellä on viimeistä viikkoa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely. Pitäähän klassikot nähdä omin silmin. Museon alakerrassa tutustuimme Ruud van Empelin maagisiin valokuviin ”Pictures don´t lie” –näyttelyssä. Ne lumosivat meidät heti. Van Empel rakentaa kuvansa Photoshopilla palasista, luo ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän kasvattaa lehdistä viidakkoja, liittää silmiä, suita, poskia, käsiä, hiuksia, vaatteita ja asusteita tummaihoisiksi lapsiksi pyhäpuvuissaan tai koululuokan muotokuviksi. Hän kuvaa esineen ja yksityiskohdan kerrallaan ja rakentaa niistä tismalleen haluamansa kokonaisuuden. Valokuvat ovat samalla kertaa hyvin kauniita, kitchinihania, niiden lapset ovat täydellisen suloisia ja viidakon värit hehkuvia. Samalla niissä on myös jotakin kammottavaa, pelottavaa ja vierasta. Ruud van Empelistä kertova dokumentti oli innostava. Valokuvan todellisuus on myös Photoshopin jumalallista hallintaa.

Lähdin matkaan ilman järjestelmäkameraa, välinettä, jonka kautta koen ympäristöä. Napsimatta en sentään voinut olla, puhelimella tallensin joitakin hetkiä. Oli oikeastaan rentouttavaa olla ajattelematta kaupunkia kuvina, metsästämättä. Katseeni oli toisenlainen, kuten jokainen valokuvausta harrastava ymmärtää. Ja tallensinhan sentään Abba-museosta muutaman muiston vitriinien vaateparsista omaan albumiin todisteeksi kulttuurihistorian henkilökohtaisesta kokemisesta. Niitä en voi luvatta julkaista, joten käykää itse katsomassa tolppakengät ja liehuvat lahkeet. Ne ovat söpöjä.

Södermalm tiivistää tukholmalaisen demokratian yhdellä silmäyksellä:
tyylikkäät miehet baarin ikkkunassa, hipit ja kansan käytössä olevat polkupyörät hipsterikadulla.
Tämä yhteiskunta on äärimmäisen järjestäytynyt, ärsyttävyyteen asti,  ja siellä suvaitsevaisuus on hyve, ei kirosana.

Minä olen äiti

Kun idän sinilija kukkii, uskon vihdoin, että on kevät.

Äitiys on identiteetti, joka tukahduttaa hyvin pitkäksi aikaa alleen kaikki muut olemuksen osat. Se alkaa huikaisevasta salaisuudesta omassa vartalossa, toiveesta, joka on samaan aikaan hyvin hauras ja kaikennielevä. Lapsen rakentaminen kohdussa tekee kaiken muun toissijaiseksi. Nainen haluaa olla pesä, kuori maailman tärkeimmälle asialle. Kaikki ajatukset tähtäävät tulevaisuuteen ja hetkeen, jolloin salaisuus syntyy ihmiseksi ulkopuoliseen syliin ja muiden syleihin. Siihen asti äiti saa pitää elämän oman nahkansa sisällä. Hän on rakennuskotelo ja muiden kuuluu ottaa se huomioon.

Sitten seuraa laskematon määrä totaalisia päiviä, jolloin nainen on aina ja kaikessa ensin äiti, käytännön syistä. Koska vasta sitten voi syödä rauhassa, kun ensin on ruokkinut kärsimättömämmät tai huolehtinut, että joku muu tekee sen. Nukkua saa vasta, kun tarvitsevat on saatu uneen. Ajatuksilleen saa aikaa, kun läsnä olevien huomio on ensin kiinnitetty muualle. Itsenäinen identiteetti tulee vuosia toissijaisena.  Aina ensin on tarve, huoli, huomio toisilla, toisista, toisille. Pakopaikka pitää erikseen järjestää. Minä olin 7 vuotta kotiäitinä ja se oli liian pitkä aika (tosin opiskelin valmiiksi siinä välissä ja olen kiitollinen lasteni isoäidille esikoisen hoidosta gradukeväänä -87).

Koin aivan todella helpotuksen, kun lapsi kerrallaan täytti 18. Virallisesti olin silloin suorittanut tehtäväni kasvattaa kansalainen. Tietenkään ei huolehtiminen tai huoli päättynyt siihen mutta kevensin vastuuni. Ja kun he yksi kerrallaan muuttivat omilleen, opettelin olemaan huolehtimatta. Olen saanut takaisin itseni. Lapseni, nyt te järkytytte, mutta minä en ole enää ensisijaisesti äiti. (Ei, en aio seuraavaksi olla ensisijaisesti isoäitikään. Mutta senhän olen teille jo loppuun palaneena ilmoittanutkin joskus yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, että neljän lauma oli minun duunini, te hoidatte sitten itse omanne.)

Mikä tässä sitten on hienoa ja onnellista, kun ajatukseni vaikuttavat lähinnä menneisyydestä uupuneilta? Minä väitän, mahdollisesti liian ylimielisesti, että aikuiset lapseni ovat ystäväni. Meidän keskustelumme, huumorimme, peli-iltamme, juoksulenkkimme, elokuvakatselumme, ateriamme, rakennustyömme, matkamme, viininjuontimme ovat parasta, mitä tiedän. Kyllä minä nautin teistä silloinkin, kun olitte pieniä ja tarvitsitte, mutta luulen nauttivani nyt vielä enemmän, kun toivon, että ette tarvitse enää niin paljon. Me kohtaamme tasaveroisina ja ymmärrämme toisiamme. Sen syvempää ystävyyttä ei voi olla. Minun lapseni ja heidän kumppaninsa ovat mieheni ohella parhaat ystäväni. Se on minusta parasta äitiydessä.

Joka kevät on käytävä kuvaamassa samat skillat Keskitalon pihalla.
Eilen tehtiin sinne yhdessä retki ja nähtiin tuhat neliötä kukkamattoa.

Ensimmäinen puolikkaani

Olin ajatellut, että jos tästä 21,0975 kilometristä kertaalleen selviän, en enää ikinä aseta juoksutavoitteita, juoksen vaan omaan tahtiini. Kokemus oli kuitenkin sen verran hieno, että nyt on harkinnassa seuraava mahdollisuus syyskuussa Espoossa.

Jännitin, valmistauduin liikuttavan hartaasti energiaa vappuviikon tankaten, hermoilin ja ennen kaikkea juoksin koko kevään kurjissa säissä ja jäisillä kaduilla. Kaduin monesti houkuttautumistani mukaan ja ainoastaan häpeä kesken jättämisestä pakotti kiertämään kotikaupunginosaa kolmasti viikossa. Olinhan julistanut osallistumistani lähes jokaiselle ystävälle, tuttavalle ja vieraillekin. Juoksusta tuli pahimmillaan ahdistava suoritus, ei vapauttavaa ajatusten virtaa. Jokaisen lenkin jälkeen mietin, jaksaisinko juosta kaksi kertaa saman matkan. Epäilin kovasti itseäni ja asetin tavoitteeksi kaksi ja puoli tuntia. Tarkkailin polvien ja takareisien tuntemuksia miettien, mistä hajoaa seuraavaksi. Pistokset vatsassa saivat huolestumaan oikea-aikaisesta syömisestä tai juomisesta. Yritin korjata juoksuasentoani ja harjoitella vetoja huonoin seurauksin. Lopulta vain juoksin samaa lenkkiä yhä uudestaan radio-ohjelmia kuunnellen. Aina oli mentävä, huvitti tai ei.

Itse tapahtumajuoksu olikin sitten flow-kokemus! Kisa-adrenaliini nosti nopeuden suuremmaksi kuin kertaakaan kotilenkillä. Katsojien kannustukset saivat hymyilemään. Väsymys iski vasta maalin jälkeen, kun jalat lakkasivat juoksemasta. Pysähdyksen jälkeen oli todella kummallista kävellä, kun jalat eivät oikein totelleet rutiineja. Missään kohdassa tuo 21 kilometrin juoksu ei tuntunut raskaalta. Siksi siitä jäikin kaihertamaan ajatus: taisin edetä liian hitaasti? Pitäisikö asettaa ensi kerraksi uusi tavoite?

Materiaa: pirteä juoksupaita ja ruma mitali,
jonotettu energiapatukka, banaani, rahka ja ruisleipä,
matkalla vettä ja urheilujuomaa.

Olen aina ollut kovin ankara itselleni. Tavoite on saavutettu vasta, kun olen ylittänyt sen enkä hyväksy selityksiä. Tällä kertaa olin arvioinut omat voimani kunnolla alakanttiin, siksi nyt on niin mahtava olo. 2:06:30 on niin paljon kovempi nettoaika kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella. Seuraava kerta on / olisi paljon ankarampi, koska nyt tiedän, mihin pystyn ja tietysti uuden tavoitteen pitää olla parempi. En saa enää ensimmäisen kerran yllättävää iloa. Siksi hiukan vielä harkitsen, ryhdynkö harjoittelemaan Espoon rantapuolikasta varten. (Ei, en aio ikinä juosta kokonaista. Älkää tulko ehdottelemaan. Se ei ole sama kuin puolikas. Se on ihan eri laji.)

Nyt on kankea olo koivissa. Se ei ärsytä, se on palkitseva tunne saavutuksesta. Eikä se kestä kauan, huomenna jatkuu arki normaalijumppineen. Olen avoimen ylpeä suorituksestani. En ole kilpailuvoittaja (sijoitus 313 sarjassa naiset 45 vuotta). En tehnyt mitään tavatonta. Siskonpoika juoksee joka sunnuntai pidemmän matkan normaaliohjelmassaan. Siskon sijoitus samassa sarjassa on 39 ja hänen aikansa ovat ihan eri tasolla. En ole vakava juoksija. Mutta voitin itseni. Siitä tässä on kyse.

Juoksuaskeleeni on nyt kevyempi kuin ennen ja harrastus on saanut uudenlaisen ilon. Palkitsen itseni lähitulevaisuudessa uusilla juoksutossuilla, onhan noilla jo noin 700 kilometriä kipitetty. Kevyt palauttava lenkki odottaa viimeistään tiistaina. Mikään ei ole itsestään selvää. Iloitsen siitä, että olen terve, että tämä on mahdollista. Juoksen, koska voin.