Ensimmäinen puolikkaani

Olin ajatellut, että jos tästä 21,0975 kilometristä kertaalleen selviän, en enää ikinä aseta juoksutavoitteita, juoksen vaan omaan tahtiini. Kokemus oli kuitenkin sen verran hieno, että nyt on harkinnassa seuraava mahdollisuus syyskuussa Espoossa.

Jännitin, valmistauduin liikuttavan hartaasti energiaa vappuviikon tankaten, hermoilin ja ennen kaikkea juoksin koko kevään kurjissa säissä ja jäisillä kaduilla. Kaduin monesti houkuttautumistani mukaan ja ainoastaan häpeä kesken jättämisestä pakotti kiertämään kotikaupunginosaa kolmasti viikossa. Olinhan julistanut osallistumistani lähes jokaiselle ystävälle, tuttavalle ja vieraillekin. Juoksusta tuli pahimmillaan ahdistava suoritus, ei vapauttavaa ajatusten virtaa. Jokaisen lenkin jälkeen mietin, jaksaisinko juosta kaksi kertaa saman matkan. Epäilin kovasti itseäni ja asetin tavoitteeksi kaksi ja puoli tuntia. Tarkkailin polvien ja takareisien tuntemuksia miettien, mistä hajoaa seuraavaksi. Pistokset vatsassa saivat huolestumaan oikea-aikaisesta syömisestä tai juomisesta. Yritin korjata juoksuasentoani ja harjoitella vetoja huonoin seurauksin. Lopulta vain juoksin samaa lenkkiä yhä uudestaan radio-ohjelmia kuunnellen. Aina oli mentävä, huvitti tai ei.

Itse tapahtumajuoksu olikin sitten flow-kokemus! Kisa-adrenaliini nosti nopeuden suuremmaksi kuin kertaakaan kotilenkillä. Katsojien kannustukset saivat hymyilemään. Väsymys iski vasta maalin jälkeen, kun jalat lakkasivat juoksemasta. Pysähdyksen jälkeen oli todella kummallista kävellä, kun jalat eivät oikein totelleet rutiineja. Missään kohdassa tuo 21 kilometrin juoksu ei tuntunut raskaalta. Siksi siitä jäikin kaihertamaan ajatus: taisin edetä liian hitaasti? Pitäisikö asettaa ensi kerraksi uusi tavoite?

Materiaa: pirteä juoksupaita ja ruma mitali,
jonotettu energiapatukka, banaani, rahka ja ruisleipä,
matkalla vettä ja urheilujuomaa.

Olen aina ollut kovin ankara itselleni. Tavoite on saavutettu vasta, kun olen ylittänyt sen enkä hyväksy selityksiä. Tällä kertaa olin arvioinut omat voimani kunnolla alakanttiin, siksi nyt on niin mahtava olo. 2:06:30 on niin paljon kovempi nettoaika kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella. Seuraava kerta on / olisi paljon ankarampi, koska nyt tiedän, mihin pystyn ja tietysti uuden tavoitteen pitää olla parempi. En saa enää ensimmäisen kerran yllättävää iloa. Siksi hiukan vielä harkitsen, ryhdynkö harjoittelemaan Espoon rantapuolikasta varten. (Ei, en aio ikinä juosta kokonaista. Älkää tulko ehdottelemaan. Se ei ole sama kuin puolikas. Se on ihan eri laji.)

Nyt on kankea olo koivissa. Se ei ärsytä, se on palkitseva tunne saavutuksesta. Eikä se kestä kauan, huomenna jatkuu arki normaalijumppineen. Olen avoimen ylpeä suorituksestani. En ole kilpailuvoittaja (sijoitus 313 sarjassa naiset 45 vuotta). En tehnyt mitään tavatonta. Siskonpoika juoksee joka sunnuntai pidemmän matkan normaaliohjelmassaan. Siskon sijoitus samassa sarjassa on 39 ja hänen aikansa ovat ihan eri tasolla. En ole vakava juoksija. Mutta voitin itseni. Siitä tässä on kyse.

Juoksuaskeleeni on nyt kevyempi kuin ennen ja harrastus on saanut uudenlaisen ilon. Palkitsen itseni lähitulevaisuudessa uusilla juoksutossuilla, onhan noilla jo noin 700 kilometriä kipitetty. Kevyt palauttava lenkki odottaa viimeistään tiistaina. Mikään ei ole itsestään selvää. Iloitsen siitä, että olen terve, että tämä on mahdollista. Juoksen, koska voin.