Takaisin Aristoteleeseen: kirjoittamisen ylistys

Fiktion jumala havainnoi ja kääntää todellisuutta.
Ilman todellisuutta fiktio ei kosketa ketään.

Kirjoittaja on jumala. On etuoikeus täyttää tyhjä tila omilla sanoilla. Nautin etsiessäni tarpeeksi kirkasta ilmaisua ajatukselleni. Kun teen lauseita, pakotan itseni ajattelemaan. ”Käsikirjoituksen oikeutus on ilmaisun perustavanlaatuinen täsmällisyys”, sanoo Raymond Carver (eikä tällä kertaa kukaan roomalainen, vaikka kyllä hekin paljon kirjoittamisesta ovat sanoneet).

On myös riemastuttavaa tehdä maailma ja mennä sinne lukemaan, miten löytämäni  henkilöt ratkaisevat tilanteen, johon olen heidät heittänyt. Olen tänä kesänä kirjoittanut novelleja, joissa on lyhytelokuvamainen lähtötilanne. Minulla on usein aavistus päähenkilön toiminnasta mutta ei täyttä varmuutta, tekeekö hän todella minun suunnitelmani mukaan. (Joo, mieti ensin rakenne valmiiksi, älä ala kirjoittaa alusta tietämättä loppuratkaisua. Älkää siis tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.)

On hyvin vaikeata olla itselleen kokonaan rehellinen. Päiväkirjassa yritän vaatia itseäni nimeämään tunteeni. Halu kaunistella vääntää tekstiä jatkuvasti. En haluaisi kirjoittaa näkyville, että olin kateellinen tai häpesin. Kertoisin mieluummin itselleni, että toinen kohteli minua huonosti tai muut eivät ymmärtäneet. Sanat ovat tabuja, ne pakottavat salatun ruman loisteputken alle. Mutta usein kun löydän tismalleen oikean sanan pahoinvoinnilleni, se helpottaa: mapitan sen oikeaan luokitteluun ja etäännytän siten sisuksistani.

Kirjoittaminen on tietysti myös väline. Kirjaimet peräkkäin eivät merkitse mitään ilman lukijaa. Jos siitä sitten vielä maksetaan, kontekstiksi ilmestyvät formaatti, kohderyhmä ja markkinointi. Toivon hartaasti, että kaikki te, jotka saatte päätulonne tekstin tuottamisesta, saatte silti säilyttää sanojen rakkauden, että työ ei pilaa intohimoa.

Kirjoittaminen on myös raskasta, se vaatii keskittynyttä energiaa. Monta kesää en opettajan ylellisen pitkällä lomallani jaksanut vaikka mieli teki. Olin liian uupunut lukuvuodesta enkä pakottanut itseäni enää sen jälkeen ajatteluun. Tämän kesän sadesäät saivat istumaan koneella, ja ymmärsin kirjoittaessani olevani enemmän olemassa kuin aikaisemmin. Minulla on kirjoittajan identiteetti mutta se vaatii ylläpitämistä. Sanat katoavat, ystävät jättävät, jos niiden kanssa ei seurustele. Kirjoittaminen itsessään tekee onnelliseksi, lukijasta huolimatta se on oma maailmani.

Heinäkuun lopussa luonnon salama valaisi monta kertaa  yöllisen ja aivan pimeän pihan ja minä zoomasin pitkällä valotuksella, jotta saisin talteen hetken outouden.

Keskinäinen luottamus yhteiskunnassa

Sain viime jouluna erittäin kiinnostavan kirjan:  Richard Wilkinson ja Kate Pickett, Tasa-arvo ja hyvinvointi. Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi? Kirja todistaa karkeiden taulukoiden kautta mm. mielenterveyden ja huumeiden, fyysisen terveyden ja eliniän, lihavuuden, teiniraskauksien, väkivallan ja rangaistusten sekä sosiaalisen liikkuvuuden erojen korrelaation yhteiskuntien tuloeroihin. Mitä suuremmat tuloerot, sitä enemmän negatiivisia piirteitä kyseisessä yhteiskunnassa (ja Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä) ilmenee.

Selityksenä hyvinvoinnille kirjoittajat esittävät, että ihmisten keskinäinen luottamus on suurin hyvinvointia lisäävä tekijä yhteiskunnassa. Jos luottamusta ei ole suurten erojen vuoksi, pahoinvointi lisääntyy. Ongelmat koskevat sekä rikkaita että köyhiä, kyse ei siis ole tilastosta, jossa köyhien suuri osuus laskee lukuja. Lihavuutta tai mielenterveyden ongelmia on enemmän kaikissa yhteiskuntaluokissa epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa.

Loogistahan tämä on. Jos naapurini eläisi piikkilangalla suojatun muurin takana yltäkylläisyydessään ja minä perustarvikkeiden puutteessa, tuntisin vihaa ja kateutta. Saattaisin jopa kokea sen niin epäoikeudenmukaiseksi, että väkivaltainen tasajako tuntuisi perustellulta ratkaisulta tilanteeseen. Sama vaikuttaa toisiin päin. Rikkaana joutuisin pelkäämään ja käyttämään voimani suojautumiseen.

Tasa-arvoisessa naapurustossa voimme jättää kodin avaimet tien toiselle puolelle, sopia kukkien kastelusta loman aikana tai lainata puhelinsoitolla moottorisahaa, polkupyörää ja tikkaita. Hyvinvointi leviää, me tuemme toisiamme. (Tämä on aivan konkreettista ja henkilökohtaista naapureidemme ylistystä.)

Suomessa on periaatteessa se kaikkein tärkein: mahdollisuuksien tasa-arvo. Pelkään kuitenkin, että käytännössä näin ei ole. Onhan Suomessakin tutkittu, kuinka sosiaalinen asema periytyy koulutuksen kautta. Akateeminen äippä ja iskä työntävät jälkeläisensä korkeakouluihin herkemmin kuin toisen polven työttömät vanhemmat. Hyvä ja paha kerrostuvat. Se on pelottava näky, josta voisi ja pitäisi kirjoittaa paljon.

Entä sitten arkipäivässä? Keskinäinen luottamus toimii makrotasolla työpaikalla ja perheessä. Luottamus lisää luottamusta, yhteistyö poistaa kateutta, kannustus ja positiivisuus kasvattavat iloa, päinvastaiset tunteet samoin. Kuten puutarhanhoidossa, maa ei jää tyhjäksi, siinä kasvaa joko perennoja tai rikkaruohoja.

Wikipedian kirjaesittely

HS kirjat teoksen myyntisivu

Keskisuomalaisen kirja-arvostelu teoksesta

Juoksemisesta

Juoksen hiukan yli 11 km:n meditatiivista lenkkiä metsäradalla, jonka kierrän neljästi. Joka kierroksella on yksi ylämäki, jossa kiihdytän 30 sekunnin intervallin maksimisykkeellä. Ylämäkiä kertyy matkalle 5. Näistä ensimmäisen radalle vievän suoritan onneksi vain kerran, koska se on hirveä 2 minuuttia pitkä uuvutus. En juokse kovin nopeasti, kilometriin kulutan keskimäärin 6,5 min. Loman ajan olen onnistunut jokseenkin säännöllisesti juoksemaan kolme kertaa viikossa. Ilman juoksua minulle tulee paha olla. Elimistöni on tullut riippuvaiseksi endorfiinista.

Juokseminen kertoo minulle, että pystyn siihen. Pystymisen tunne leviää muuallekin. Jos kerran kykenen juoksemaan 30 km viikossa parin bodycombatin lisäksi, kykenen myös henkisiin suorituksiin. Juokseminen on saanut minut kirjoittamaan ja ajattelemaan. Olen kiivennyt pois uupumuksesta, joka ajaa minut vain lojumaan television edessä. Taas on lausuttava roomalainen klisee: mens sana in corpore sano, terve sielu terveessä ruumiissa. Juoksemisen jälkeen ei ole koskaan negatiivisia tunteita.

Alkuperäinen motiivi juoksemiseeni on ollut laihtuminen. Olin 20 kg lihavampi kuin 30-vuotiaana neljän lapsen raskauden jälkeen. Olin jo luovuttanut ja siirtynyt suurempiin vaatekokoihin. Koen sen nyt masennuksena, taustalla oli ajatus, että ei minusta ole enää energiseksi ja jänteväksi ihmiseksi. Siksi on niin kannustavaa ymmärtää, että on minusta. En ole vanha enkä ohi, olen keskellä mitä aktiivisinta elämää edelleen. Kilot eivät ole pudonneet eikä rasva palanut ihan halutusti mutta farkut ovat nyt neljä kokoa pienemmät kuin pari vuotta sitten.

Nyt juoksen säilyttääkseni hyvän olon. Tavoite on pikkuhiljaa siirtymässä suoritusten parantamiseen. Laiskuus painaa kuitenkin vielä ja toistan samaa lenkkiäni, koska se on helppo ja turvallinen. On ollut puhetta todelliseen intervalliharjoitteluun siirtymisestä. Siinä sitten vasta olisi oikeata haastetta. Jos vaikka talvella rupeaisin juoksemaan työpaikan lähellä sisähallissa?

Tärkeintä juoksemisessa on joka tapauksessa se, että teen sitä ilosta, en pakosta, vaikka joka kerta ennen aamiaista lähtiessäni huokailenkin, onko ihan pakko. On pakko ja tiedän nauttivani, kun ajatus lähtee virtaamaan askeleiden tahtiin. 

Takaisin Aristoteleeseen: työhönpaluu

Maanantaina palaan töihin, kuten kaikki opettajat näinä päivinä. Psyykkaamme perheessä toisiamme, kyllä se sitten taas siitä. Olen oikeasti aika kovilla: miten säilytän onnellisuuteni ja mielenrauhani, kun tiukka arki alkaa? Kumman paljon on ajatuksiin vaikuttanut ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden lukukauden lopussa jättämä valituskirje opettajille. Mitään kiitoksia siinä ei ollut, pelkkä moitetta huonosti hoidetuista asioista. Tiedämme, että oppilaskunnan nimissä jätetyn kirjeen taustalla on lähinnä kauhea oma epävarmuus siitä, että ensimmäiset journalistiset tehtävät olivat olleet aika vaativia. Silti se tuntuu edelleen pahalta. Niinkö vähän he ymmärsivät, mihin opetuksella pyrimme?

Olen tasapainossa ja horjumaton aina silloin, kun muistan palata Aristoteleeseen niin, että tekoni ovat mielekkäitä itsessään ilman niiden välinearvoa tai muiden ihmisten mielipidettä. Kun unohdan tämän ja alan tavoitella kiitosta tai välttää moitteita, tekemisen fokus hämärtyy ja siitä tulee ahdistava ja toissijainen väline. Yritän siis, en onnistu, pysähtyä miettimään kunkin tekemiseni motiivia. Aina kun pystyn karsimaan niistä pois ulkoiset syyt, olen enemmän läsnä ohikiitävässä elämässä.

Tämä on minulle helppoa työtä,
 jossa on välitön palkinto.
Vasemmalta mieheni Juha, veljeni Antti ja poikani Otto

Työni perimmäisenä tarkoituksena on opettaa nuoria aikuisia tekemään mahdollisimman hyviä journalistisia videoita. Ne voivat olla tarinallisia tai puhtaasti uutiskärkisiä, taiteellisia tai kompaktin arkisia.  Joskus niissä on erinomainen haastattelu, toisinaan hienoja kuvia, kaunis valaisu tai herkullinen ristiriita kuvan ja äänen välillä. Joskus ne kertovat koskettavan tarinan tai paljastavat terävän oivalluksen. Usein liikutun puhtaasta osaamisesta niin, että nieleskelen editissä ja pyyhin salaa silmiäni. Opiskelijoiden osaamisen todistaminen on työni intohimo.

Viihdyn työssäni, oikeastaan vain, kun saan tuntea siihen intohimoa. Jos taas työn motiiviksi tulee se, että kustannan sillä tavoittelemani elämän tai odotan kiitosta opiskelijoilta, kollegoilta tai pomoilta, alan haaveilla aivan muusta tekemisestä ja lottovoitosta pakopaikkana pois palkkatyöstä.

Tämä on tietysti erityisen vaikeata juuri opetustyön osalta, koska palaute on eräs mittari tavoitteen onnistumiselle. Vaikeata se on myös siksi, että usein oma onnistumiseni on riippuvaista myös muiden työpanoksesta ja turhaudun hyvin helposti, jos koen, että se estää minua toteuttamasta ensisijaista tavoitettani.

Silti mielenrauhan perusta on innostus kunkin osatehtävän parissa: Kun saamme aikaan ehjän opetussuunnitelman. Kun keskityn suunnittelemaan uuden kurssin tai kurssin uudelleen. Kun annan leikkauspalaverissa tai toimituksessamme palautetta, jonka vastaanottaja todella ymmärtää.

Bonuspalkintoja ovat opiskelijatuotantojen pääseminen televisioon tai festivaaleille. Mutta ne eivät ole innostus tehdä työtäni, ne ovat vaahtoa pinnalla.

Loma loppuu. Minun on löydettävä työni mielenrauha omasta innostuksesta niin, että työ on mielekäs teko itsessään, ei harrastusten häiriö. Minun on pilkottava tulevat tehtävät sellaisiin osiin, että voin löytää jokaisesta palasesta oman tilani. Haluan olla läsnä, en vain odottaa seuraavaa lomaa.

Kesinä 2007-2010 kunnostimme yhdessä sukumme vanhaa päärakennusta Keskitaloa Kakskerran Myllykylässä, veljeni ja minä perheinemme.  Talo tulee rakkaaksi omalla työllä.

Ihana humala

Pori Jazzeilla vedettiin överiksi, kun yöllisessä pop-up-baarissa oli happy hour anniskeluluvan loppuun saakka. Tanssin monta tuntia livebändin säestämänä sydämeni kyllyydestä mutta analysoimatta en voinut olla silloinkaan.

Humalassa olen irti, minäni ulkopuolella. Itsekritiikin kahleet eivät estä iloitsemasta. Tiedostan syy-seuraussuhteet, muisti ei ole mennyt ikinä, vaikka tasapaino heittäisikin, mutta se lannistava kärttyinen ääni sisältä joutuu vaikenemaan: ei ole väliä, vaikka en osaa tanssia, voin silti tehdä sen, vieläpä näyttävästi. Humala vapauttaa kympin tytön suorittamasta jokaista toimintaansa mahdollisimman huolellisesti. Tanssin, koska minua huvittaa, en koska minun on osoitettava osaavani tanssia. 

Elämäni dramaturgina ja kasvatettuna suomalaisella ajatusperinnöllä ”itku pitkästä ilosta” tiedän jo irtonaisimmallakin hetkellä seurausten taakan, kuinka huomenna ei ole enää yhtään kivaa. Siitä huolimatta joskus on henkisesti terveellistä ja hyvin vapauttavaa juoda liikaa, jotta pääsee humalan euforiaan.

Kuulen jo vastalauseenne, kuinka filosofi osoittaa, että hetken onni ei ole Aristoteleenkaan mukaan onnellisuutta ja lääkäri kertoo, montako aivosoluani tuhoutui Porissa maanantain vastaisena yönä. Siitä huolimatta koen, että joskus kunnon humala on tarpeellinen.

Nähtävästi irrotteluni on niin harvinaista, että kaikki lapseni onnittelivat minua kyvystä kreisibailata, edes joskus.

HS:n uutisessa osoitettiin erittäin epätieteelliseltä vaikuttavalla kokeella, että luomuruokaa syövät ovat tuomitsevampia kuin normisyöjät. Koeasetelma oli puppua: joillekin kymmenille henkilöille näytettiin erilaisia ruokakuvia. Näistä epäterveellisiä esim. leivoksia nähneet olivat kyselyssä auttamishaluisempia kuin luomuruokaa nähneet. (Katsoivatko he vehnänoraita, vai miten luomuruoka näkyy kuvissa?)  Joka tapauksessa uskon sikäli tuohon pöhköön tutkimukseen, että itselleen ankara ihminen on sitä myös toisille.

Nil humanum mihin alienum est eli mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. - Silti lapseni kutsuvat minua terveysnatsiksi, mutta siitä myöhemmin lisää.

Nämä kuvat eivät ole Pori Jazzeilta, ja näissä näkyvässä tilaisuudessa enemmänkin kuvasin kuin tanssin. (Olen nämä jo kertaalleen julkaissutkin Facebookissa ystäville.) 
Hieno valaisu on Indican aikaansaannosta.