Takaisin Aristoteleeseen: työhönpaluu

Maanantaina palaan töihin, kuten kaikki opettajat näinä päivinä. Psyykkaamme perheessä toisiamme, kyllä se sitten taas siitä. Olen oikeasti aika kovilla: miten säilytän onnellisuuteni ja mielenrauhani, kun tiukka arki alkaa? Kumman paljon on ajatuksiin vaikuttanut ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden lukukauden lopussa jättämä valituskirje opettajille. Mitään kiitoksia siinä ei ollut, pelkkä moitetta huonosti hoidetuista asioista. Tiedämme, että oppilaskunnan nimissä jätetyn kirjeen taustalla on lähinnä kauhea oma epävarmuus siitä, että ensimmäiset journalistiset tehtävät olivat olleet aika vaativia. Silti se tuntuu edelleen pahalta. Niinkö vähän he ymmärsivät, mihin opetuksella pyrimme?

Olen tasapainossa ja horjumaton aina silloin, kun muistan palata Aristoteleeseen niin, että tekoni ovat mielekkäitä itsessään ilman niiden välinearvoa tai muiden ihmisten mielipidettä. Kun unohdan tämän ja alan tavoitella kiitosta tai välttää moitteita, tekemisen fokus hämärtyy ja siitä tulee ahdistava ja toissijainen väline. Yritän siis, en onnistu, pysähtyä miettimään kunkin tekemiseni motiivia. Aina kun pystyn karsimaan niistä pois ulkoiset syyt, olen enemmän läsnä ohikiitävässä elämässä.

Tämä on minulle helppoa työtä,
 jossa on välitön palkinto.
Vasemmalta mieheni Juha, veljeni Antti ja poikani Otto

Työni perimmäisenä tarkoituksena on opettaa nuoria aikuisia tekemään mahdollisimman hyviä journalistisia videoita. Ne voivat olla tarinallisia tai puhtaasti uutiskärkisiä, taiteellisia tai kompaktin arkisia.  Joskus niissä on erinomainen haastattelu, toisinaan hienoja kuvia, kaunis valaisu tai herkullinen ristiriita kuvan ja äänen välillä. Joskus ne kertovat koskettavan tarinan tai paljastavat terävän oivalluksen. Usein liikutun puhtaasta osaamisesta niin, että nieleskelen editissä ja pyyhin salaa silmiäni. Opiskelijoiden osaamisen todistaminen on työni intohimo.

Viihdyn työssäni, oikeastaan vain, kun saan tuntea siihen intohimoa. Jos taas työn motiiviksi tulee se, että kustannan sillä tavoittelemani elämän tai odotan kiitosta opiskelijoilta, kollegoilta tai pomoilta, alan haaveilla aivan muusta tekemisestä ja lottovoitosta pakopaikkana pois palkkatyöstä.

Tämä on tietysti erityisen vaikeata juuri opetustyön osalta, koska palaute on eräs mittari tavoitteen onnistumiselle. Vaikeata se on myös siksi, että usein oma onnistumiseni on riippuvaista myös muiden työpanoksesta ja turhaudun hyvin helposti, jos koen, että se estää minua toteuttamasta ensisijaista tavoitettani.

Silti mielenrauhan perusta on innostus kunkin osatehtävän parissa: Kun saamme aikaan ehjän opetussuunnitelman. Kun keskityn suunnittelemaan uuden kurssin tai kurssin uudelleen. Kun annan leikkauspalaverissa tai toimituksessamme palautetta, jonka vastaanottaja todella ymmärtää.

Bonuspalkintoja ovat opiskelijatuotantojen pääseminen televisioon tai festivaaleille. Mutta ne eivät ole innostus tehdä työtäni, ne ovat vaahtoa pinnalla.

Loma loppuu. Minun on löydettävä työni mielenrauha omasta innostuksesta niin, että työ on mielekäs teko itsessään, ei harrastusten häiriö. Minun on pilkottava tulevat tehtävät sellaisiin osiin, että voin löytää jokaisesta palasesta oman tilani. Haluan olla läsnä, en vain odottaa seuraavaa lomaa.

Kesinä 2007-2010 kunnostimme yhdessä sukumme vanhaa päärakennusta Keskitaloa Kakskerran Myllykylässä, veljeni ja minä perheinemme.  Talo tulee rakkaaksi omalla työllä.