Sain viime jouluna erittäin kiinnostavan kirjan: Richard Wilkinson ja Kate Pickett, Tasa-arvo ja hyvinvointi. Miksi pienet
tuloerot koituvat kaikkien hyväksi? Kirja todistaa karkeiden taulukoiden
kautta mm. mielenterveyden ja huumeiden, fyysisen terveyden ja eliniän,
lihavuuden, teiniraskauksien, väkivallan ja rangaistusten sekä sosiaalisen
liikkuvuuden erojen korrelaation yhteiskuntien tuloeroihin. Mitä suuremmat
tuloerot, sitä enemmän negatiivisia piirteitä kyseisessä yhteiskunnassa (ja
Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä) ilmenee.

Loogistahan tämä on. Jos naapurini eläisi piikkilangalla
suojatun muurin takana yltäkylläisyydessään ja minä perustarvikkeiden
puutteessa, tuntisin vihaa ja kateutta. Saattaisin jopa kokea sen niin
epäoikeudenmukaiseksi, että väkivaltainen tasajako tuntuisi perustellulta
ratkaisulta tilanteeseen. Sama vaikuttaa toisiin päin. Rikkaana joutuisin
pelkäämään ja käyttämään voimani suojautumiseen.
Tasa-arvoisessa naapurustossa voimme jättää kodin avaimet tien toiselle puolelle, sopia kukkien kastelusta loman aikana tai lainata puhelinsoitolla moottorisahaa, polkupyörää ja tikkaita. Hyvinvointi leviää, me tuemme
toisiamme. (Tämä on aivan konkreettista ja henkilökohtaista
naapureidemme ylistystä.)
Suomessa on periaatteessa se kaikkein tärkein:
mahdollisuuksien tasa-arvo. Pelkään kuitenkin, että käytännössä näin ei ole. Onhan
Suomessakin tutkittu, kuinka sosiaalinen asema periytyy koulutuksen kautta.
Akateeminen äippä ja iskä työntävät jälkeläisensä korkeakouluihin herkemmin
kuin toisen polven työttömät vanhemmat. Hyvä ja paha kerrostuvat. Se on
pelottava näky, josta voisi ja pitäisi kirjoittaa paljon.
Entä sitten arkipäivässä? Keskinäinen luottamus toimii
makrotasolla työpaikalla ja perheessä. Luottamus lisää luottamusta, yhteistyö
poistaa kateutta, kannustus ja positiivisuus kasvattavat iloa, päinvastaiset
tunteet samoin. Kuten puutarhanhoidossa, maa ei jää tyhjäksi, siinä kasvaa joko
perennoja tai rikkaruohoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti