Juoksemisesta

Juoksen hiukan yli 11 km:n meditatiivista lenkkiä metsäradalla, jonka kierrän neljästi. Joka kierroksella on yksi ylämäki, jossa kiihdytän 30 sekunnin intervallin maksimisykkeellä. Ylämäkiä kertyy matkalle 5. Näistä ensimmäisen radalle vievän suoritan onneksi vain kerran, koska se on hirveä 2 minuuttia pitkä uuvutus. En juokse kovin nopeasti, kilometriin kulutan keskimäärin 6,5 min. Loman ajan olen onnistunut jokseenkin säännöllisesti juoksemaan kolme kertaa viikossa. Ilman juoksua minulle tulee paha olla. Elimistöni on tullut riippuvaiseksi endorfiinista.

Juokseminen kertoo minulle, että pystyn siihen. Pystymisen tunne leviää muuallekin. Jos kerran kykenen juoksemaan 30 km viikossa parin bodycombatin lisäksi, kykenen myös henkisiin suorituksiin. Juokseminen on saanut minut kirjoittamaan ja ajattelemaan. Olen kiivennyt pois uupumuksesta, joka ajaa minut vain lojumaan television edessä. Taas on lausuttava roomalainen klisee: mens sana in corpore sano, terve sielu terveessä ruumiissa. Juoksemisen jälkeen ei ole koskaan negatiivisia tunteita.

Alkuperäinen motiivi juoksemiseeni on ollut laihtuminen. Olin 20 kg lihavampi kuin 30-vuotiaana neljän lapsen raskauden jälkeen. Olin jo luovuttanut ja siirtynyt suurempiin vaatekokoihin. Koen sen nyt masennuksena, taustalla oli ajatus, että ei minusta ole enää energiseksi ja jänteväksi ihmiseksi. Siksi on niin kannustavaa ymmärtää, että on minusta. En ole vanha enkä ohi, olen keskellä mitä aktiivisinta elämää edelleen. Kilot eivät ole pudonneet eikä rasva palanut ihan halutusti mutta farkut ovat nyt neljä kokoa pienemmät kuin pari vuotta sitten.

Nyt juoksen säilyttääkseni hyvän olon. Tavoite on pikkuhiljaa siirtymässä suoritusten parantamiseen. Laiskuus painaa kuitenkin vielä ja toistan samaa lenkkiäni, koska se on helppo ja turvallinen. On ollut puhetta todelliseen intervalliharjoitteluun siirtymisestä. Siinä sitten vasta olisi oikeata haastetta. Jos vaikka talvella rupeaisin juoksemaan työpaikan lähellä sisähallissa?

Tärkeintä juoksemisessa on joka tapauksessa se, että teen sitä ilosta, en pakosta, vaikka joka kerta ennen aamiaista lähtiessäni huokailenkin, onko ihan pakko. On pakko ja tiedän nauttivani, kun ajatus lähtee virtaamaan askeleiden tahtiin.