Takaisin Aristoteleeseen: kirjoittamisen ylistys

Fiktion jumala havainnoi ja kääntää todellisuutta.
Ilman todellisuutta fiktio ei kosketa ketään.

Kirjoittaja on jumala. On etuoikeus täyttää tyhjä tila omilla sanoilla. Nautin etsiessäni tarpeeksi kirkasta ilmaisua ajatukselleni. Kun teen lauseita, pakotan itseni ajattelemaan. ”Käsikirjoituksen oikeutus on ilmaisun perustavanlaatuinen täsmällisyys”, sanoo Raymond Carver (eikä tällä kertaa kukaan roomalainen, vaikka kyllä hekin paljon kirjoittamisesta ovat sanoneet).

On myös riemastuttavaa tehdä maailma ja mennä sinne lukemaan, miten löytämäni  henkilöt ratkaisevat tilanteen, johon olen heidät heittänyt. Olen tänä kesänä kirjoittanut novelleja, joissa on lyhytelokuvamainen lähtötilanne. Minulla on usein aavistus päähenkilön toiminnasta mutta ei täyttä varmuutta, tekeekö hän todella minun suunnitelmani mukaan. (Joo, mieti ensin rakenne valmiiksi, älä ala kirjoittaa alusta tietämättä loppuratkaisua. Älkää siis tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.)

On hyvin vaikeata olla itselleen kokonaan rehellinen. Päiväkirjassa yritän vaatia itseäni nimeämään tunteeni. Halu kaunistella vääntää tekstiä jatkuvasti. En haluaisi kirjoittaa näkyville, että olin kateellinen tai häpesin. Kertoisin mieluummin itselleni, että toinen kohteli minua huonosti tai muut eivät ymmärtäneet. Sanat ovat tabuja, ne pakottavat salatun ruman loisteputken alle. Mutta usein kun löydän tismalleen oikean sanan pahoinvoinnilleni, se helpottaa: mapitan sen oikeaan luokitteluun ja etäännytän siten sisuksistani.

Kirjoittaminen on tietysti myös väline. Kirjaimet peräkkäin eivät merkitse mitään ilman lukijaa. Jos siitä sitten vielä maksetaan, kontekstiksi ilmestyvät formaatti, kohderyhmä ja markkinointi. Toivon hartaasti, että kaikki te, jotka saatte päätulonne tekstin tuottamisesta, saatte silti säilyttää sanojen rakkauden, että työ ei pilaa intohimoa.

Kirjoittaminen on myös raskasta, se vaatii keskittynyttä energiaa. Monta kesää en opettajan ylellisen pitkällä lomallani jaksanut vaikka mieli teki. Olin liian uupunut lukuvuodesta enkä pakottanut itseäni enää sen jälkeen ajatteluun. Tämän kesän sadesäät saivat istumaan koneella, ja ymmärsin kirjoittaessani olevani enemmän olemassa kuin aikaisemmin. Minulla on kirjoittajan identiteetti mutta se vaatii ylläpitämistä. Sanat katoavat, ystävät jättävät, jos niiden kanssa ei seurustele. Kirjoittaminen itsessään tekee onnelliseksi, lukijasta huolimatta se on oma maailmani.

Heinäkuun lopussa luonnon salama valaisi monta kertaa  yöllisen ja aivan pimeän pihan ja minä zoomasin pitkällä valotuksella, jotta saisin talteen hetken outouden.