Jurmo

Meri on tärkein elementtini. Merta ei hahmota ilman saaria, rannattomana se on vain tyhjyys. 

Sekin on nirvana: kun meri katoaa sumuun ja muuttuu taivaaksi, sen tuoksu tuulee sieluun asti. Siihen sumuun voin minäkin kadota, syvään sanattomaan rauhaan. Se on ytimeltään hyvin suomalaista, kotimaata, sielunmaisemaa: talvinen meri, harmaa taivas, lehdettömät puut, jäiset kivet, maisema, jota ei ole. Sen mahtipontisuus on piilossa ja se sulkee minut sisäänsä, piiloon ja kylmään turvaan.

Suomalainen luonto on matalaa ja avaraa, pyöreätä, vaatimatonta, karua. Ulkosaaristossa se on huikeata, ja kaikkein kaunein saarista on Jurmo. Olen rakastunut siihen ensimmäisellä veneretkellä yli 30 vuotta sitten. Sen pitkät kivisormet ovat osa Kolmatta Salpausselkää. Jää on hiertänyt sen kalliot pienten pyöreiden kivenmurikoiden särkiksi. Sen keskiosaa peittää tiukka ja matala kataja sekä tuoksuvat kanervat ja varvikot, jopa talvella sen haistaa. Mäntymetsä saaren pohjoispuolella on pieni ja matala. Tuuli käy saaren yli ja meri näkyy jokseenkin kaikkialta, kun kiipeää kalliolle. Jurmo on lähellä taivasta, ja pilvet ovat matalalla sen kantena.

Olen tähän asti tuntenut Jurmon vain kesäisin, nyt pääsin kävelemään sen jäiset kalliot ja kuuntelemaan hyytävät aallot. Näin tähdet, joita kaupungissa olen kipeästi kaivannut. Kuu valaisi lumikenttiä niin, että sen kalvaassa hohteessa näki askeleensa tuntemattomallakin polulla.

Olimme saarella ystävien kanssa ja nauroimme paljon yhdessä. Yhteiset ateriat, pelit, mökin ylläpito, kävelyt ja saunomiset olivat tausta henkilökohtaisille hetkille luonnossa.  Ilman yhteyttä ja yhteisöä onnen hetket, jotka yleensä koen yksin, olisivat kääntyneet yksinäisyydeksi ja suruksi. 

Pitää olla yhteinen mökki, josta lähtee yksin pimeässä ottamaan valokuvia, löytämään uutta reittiä ja näkemään ensimmäistä kertaa tähtitaivasta. Kuvittelen että viihtyisin karulla saarella yksinkin mutta tiedän että en todellisuudessa kestäisi sitä kauankaan. Tarvitsen yksinäisyyteni mutta vain osana yhteisöllisyyttä. Kyllä minulla on oikeasti aina pian kiire takaisin kertomaan havaintoni ja patistamaan kaikki muut kokemaan samaa.

Rakkaudessa mereen on mukana myös pelko. Syvyys on vaarallista, jäiset aallot tuhoa. Aava tuuli puhaltaa luihin saakka, ja rukkasista paljastetut kädet hyytyvät tunnottomiksi kameraa käsitellessä. Jurmossa näen aina myös luurankoja ja mereltä ajautunutta tavaraa. Pinnan alla on kuolema. Tunnustan myös, että minulla on ylipääsemätön vesikasvifobia. Uiminen kesäiselläkin Kihdillä on samaan aikaa suurenmoista ja kammottavaa, kun alla on 130 m syvyyttä, joka voi vetää minut mustaan syliinsä.

Kaikkein hienoimmat asiat ovat aina ankaran ristiriitaisia. Ylipäätään hahmotamme elämän vastakohtien kautta. Rakkautta ei ole ilman pelkoa. Se on luultavasti syy, miksi minusta Jurmo on Suomen hienoin paikka. Sen kauneus on kovin karua ja yksinkertaista, kivistä.

Jurmon kartta

Valmiiksi!

Onnittelimme perjantaina valmistuneita opiskelijoitamme. Saimme kuulla kauniita ja voimaannuttavia kiitoksia. Neljän vuoden työ myös meille opettajille tuli valmiiksi. Nämä hetket ovat palkkiomme.

Pimeneminen loppui talvipäivänseisaukseen, nyt tähdätään valoon! Miten helpottavaa onkaan, että vuosi tulee taas valmiiksi.

Sain maksalaatikon ja porkkanalaatikon uunista. Puolukkakakku on pakastimessa ja perunalaatikko tulee kohta uunista. Jouluruokien loputkin ainekset on haettu valmiiksi kaupasta, enää ei tarvitse mennä tungokseen. Paketoin juuri viimeiset lahjat ja kirjoitin korttien lorut.

Olen kasvattanut neljä lasta aikuisiksi. Olen tehnyt valmiiksi kaksi tutkintoa ja gradua, peruskorjannut vanhan talon, valmistanut opintojaksoja ja pitänyt ne kursseina, täyttänyt työaikasuunnitelmia, kirjoittanut tekstejä ja käännöksiä loppuun. Olen mapittanut maksettuja laskuja ja tallentanut todistuksiani kansioon, tehnyt valokuvistani kirjoja ja tauluja, kiinnittänyt ne seinille. Se on tuottanut syvää tyydytystä.

Toivotan siis jokaiselle herkkää ja levollista joulua.

Entä sitten? Kaikki alkaa alusta. Elämä ei onneksi tule valmiiksi eikä vuosi pääty, vaan kiertää. Kaikki virtaa, ihmisen näkökulmasta loputtomiin. Aineeni on universumin lainaa ja palautuu kuolemattomaan kiertoonsa, kun soluni eivät enää hengitä.  Valmistujaisjuhlat, joulut, lomat, työvuodet, tekstit, oppiminen jatkuvat ja toistuvat.

Minulla on hiukan huono keskeneräisyyden sietokyky, tekemättömät työt ja ratkaisemattomat ongelmat valvottavat. Silti niitä riittää. Tekemällä listoja niistä voin huijata itseni uskomaan, että ne ovat valmiita, koska sitten niille on määritelty oikea hetki, joka ei ole juuri nyt. Toivon, että listani ei koskaan tule tyhjäksi. Haluan olla tarpeellinen, haluan, että elämässäni on projekteja käynnissä. Haluan katsoa koko ajan tulevaisuuteen, suunnitella ja odottaa jotakin tapahtuvaksi. Haluan edetä mutta myös päästä välillä pysäkille. Ilman valmistumisen hetkiä elämä olisi liian kaoottista.

Villan olemus

Talvi herättää kutomisen halun. Olen niin keskinkertainen käsityöihminen, että siitä puhuminen nolottaa, kun ajattelenkin ystävääni Outia, joka tekee ihan mitä tahansa mm. kutomalla (jätetään nyt tässä kertomatta hänen koruistaan, taideteoksistaan, naamiaisasuistaan ja leluistaan). Saan aikaiseksi lapasia, myssyjä ja jokusen villapaidan. Sukan kantapää on jo unohtunut, tosin halutessani palautan sen ohjeesta mieleen nopeasti. Kerros kerrokselta vaatekappale valmistuu. Toimet joissa työn jälki näkyy heti, ovat hyvin rauhoittavia, meditatiivisia. Minusta on kiva väkertää, olla hyödyllinen, tehdä jotakin istuessani television äärellä tai autossa. Kutominen ei vaadi liikaa keskittymistä, siitä voi nauttia siinä samalla.

Villa on turvallista. Se on vanhaa ja luonnollista. Siitä välittyy sukupolvien osaaminen. Villa tuntuu hyvältä ajatukselta. Käytännössä kuitenkin villa on lähinnä kaunista.

Pupu katsoo minua aina tietokoneen alta.
Sain hänet taitavalta ystävältäni Katriinalta.

Ankaran olosuhteen tekniset vaatteet eivät ole villaa, joka imee kosteuden itseensä eikä siirrä sitä pois. Villa kutittaa armottomasti: kuinka raavinkaan vanuttuneen paidan kutittamia kainaloitani alaluokilla, kun äiti pakotti pitämään kutomiaan kireitä angorapaitoja suoraan iholla. En halua edes käyttää villamyssyä otsaani vasten ilman vuoria, piponi on keinokuitua. Villapaita on parhaimmillaan toisen päällä sisätiloissa, joissa ei kuulu hikoilla. Villa menee myös nopeasti puhki ilman keinokuitusäikeitä. Se ei kestä konepesua ja vaatii hankalan kuivatuksen. Toisaalta, ei sitä usein tarvitse pestäkään, kun se pesee itsensä tuulettamalla. Jopa vauvan pissa haihtuu siitä itsekseen. (Käytin nuorimmaisella 90-luvulla flanellisia kestovaippoja ja kutomiani paksuja villahousuja. Ei hän ainakaan ole kertonut saaneensa niistä traumaa, ei muista raukka.)

Villa on metafora: lampaan karvahaituvat siirtyvät ihmisen päälle monen työtä ja käsityötä vaativan vaiheen jälkeen. Lammas ei keritsemisestä kärsi ja ihmisen työ on arvokasta. Tavaroiden pitäisi olla sellaisia, että arvostaisimme niihin piilotettua työtä, että ymmärtäisimme, mistä ne tulevat ja millä vaivalla ne on tehty. Vaalisimme niitä ja tuntisimme niistä vastuuta. Emme haluaisi uusia entisten tilalle, vaan ne olisivat hyviä ja pitkäikäisiä. Silloin maailma olisi enemmän tasapainossa. Kun lanka juoksee sormieni lomasta, kudon joululahjapipoon rakkautta

Katriinan suloisia käsitöitä

Parit

Esikoiseni Lotta ja sulhanen/poikaystävä/avomies/perheenjäsenemme Pasi viettävät kihlajaisia huomenna 8.12. Tosin he kihlautuivat jo monta viikkoa sitten (ilman sormuksia, joita ei kai nähdä ennen hääpäivää, koska päätökset ovat kovin vaikeita). He ovat hartaasti ja tietoisesti valinneet toisensa avioliittoon monen vuoden yhdessä elämisen perusteella. Kaksi sukua kohtaavat ensimmäistä kertaa pariskunnan kotona.

Minulla ei ollut yhtään Barbieta lapsena,
koska feministiäidistäni ne tarjosivat vääränlaista naiskuvaa.
Niinpä lapsillani on laskujeni mukaan 18 kpl Kenit mukaan lukien.
He ovat jättäneet ne minulle leikittäviksi.

Pariahan me etsimme. Yleistän karkeasti, myönnän. En halua tällä väitteellä loukata tai arvioida parittomia tai ryhmiä, en julistaa parisuhdetta ainoana oikeana elämänmuotona. Puhun omasta kokemuksestani, joka on rajallinen. Minä en ole halunnut olla yksin. Olen ollut ihastunut, rakastunut tai rakastanut 6-vuotiaasta asti, jolloin yksi poika oli kivempi kuin ne toiset Aurakadun pihakaverit. Minulla on ollut kolme pitkää ihmissuhdetta ja muistan edelleen kaikkien ihastuksieni nimet. Tämän nykyisen kanssa aion viettää loppuelämäni.

Toisen ihmisen parisuhteessa ei kukaan voi olla asiantuntija, kuten ei toisen aikuisen elämää voi ohjata. Jokaisen on itse löydettävä oikeat ratkaisut. Parisuhteessa pätee sama Aristoteleen ajatus kuin motossani: onnellisuus itsessään on päämäärä. Joku tulee onnelliseksi 50-vuotisesta uhrautumisesta avioliittohelvetissä, koska saa siitä syvän moraalisen tyydytyksen. Toinen etsii monen ihmisen kautta ennen kuin löytää sen, jonka kanssa jaksaa myös vastoinkäymiset. Parisuhde voi myös olla olemassa tiettyä elämänvaihetta varten ja se loppuu, kun sitä ei enää tarvita. Se ei ole turha parisuhde eikä virhevalinta, vaan keskeinen osa elämää.

Parisuhde on itseä varten. Perheen voi perustaa monella muullakin tavalla. Siihen ei tarvita kahden sukupuolen monogaamista suhdetta, ja lapset kasvavat tasapainoisemmiksi avioerossa, yhden vanhemman kanssa tai muunlaisessa perhekokonaisuudessa kuin toisilleen väärien vanhempien riitaisessa kodissa. Edelleen kovin moni lisää maailmaan kärsimystä arvottamalla perinteisen heteronormatiivisen ydinperheen parhaimmaksi ja julistamalla tätä mielipidettään. Se on vain eräs kulttuurinen valinta, ei sen enempää. Parisuhde on eri asia kuin perhe.

Toivon totta kai, että Lotta ja Pasi haluavat viettää toistensa kanssa koko elämänsä. Mutta jos he eivät haluakaan, se ei tee kummastakaan vähemmän rakasta tai hienoa ihmistä. Parisuhde ei ole staattinen tila, johon purjehditaan viettämään satamaelämää. Se pitää valita joka päivä uudelleen. Minulle tämä on lohdullinen, ei pelottava ajatus. Kukaan ei pakota olemaan parisuhteessa, mutta minä haluan sitä juuri tämän ihmisen kanssa tänäänkin.