Jurmo

Meri on tärkein elementtini. Merta ei hahmota ilman saaria, rannattomana se on vain tyhjyys. 

Sekin on nirvana: kun meri katoaa sumuun ja muuttuu taivaaksi, sen tuoksu tuulee sieluun asti. Siihen sumuun voin minäkin kadota, syvään sanattomaan rauhaan. Se on ytimeltään hyvin suomalaista, kotimaata, sielunmaisemaa: talvinen meri, harmaa taivas, lehdettömät puut, jäiset kivet, maisema, jota ei ole. Sen mahtipontisuus on piilossa ja se sulkee minut sisäänsä, piiloon ja kylmään turvaan.

Suomalainen luonto on matalaa ja avaraa, pyöreätä, vaatimatonta, karua. Ulkosaaristossa se on huikeata, ja kaikkein kaunein saarista on Jurmo. Olen rakastunut siihen ensimmäisellä veneretkellä yli 30 vuotta sitten. Sen pitkät kivisormet ovat osa Kolmatta Salpausselkää. Jää on hiertänyt sen kalliot pienten pyöreiden kivenmurikoiden särkiksi. Sen keskiosaa peittää tiukka ja matala kataja sekä tuoksuvat kanervat ja varvikot, jopa talvella sen haistaa. Mäntymetsä saaren pohjoispuolella on pieni ja matala. Tuuli käy saaren yli ja meri näkyy jokseenkin kaikkialta, kun kiipeää kalliolle. Jurmo on lähellä taivasta, ja pilvet ovat matalalla sen kantena.

Olen tähän asti tuntenut Jurmon vain kesäisin, nyt pääsin kävelemään sen jäiset kalliot ja kuuntelemaan hyytävät aallot. Näin tähdet, joita kaupungissa olen kipeästi kaivannut. Kuu valaisi lumikenttiä niin, että sen kalvaassa hohteessa näki askeleensa tuntemattomallakin polulla.

Olimme saarella ystävien kanssa ja nauroimme paljon yhdessä. Yhteiset ateriat, pelit, mökin ylläpito, kävelyt ja saunomiset olivat tausta henkilökohtaisille hetkille luonnossa.  Ilman yhteyttä ja yhteisöä onnen hetket, jotka yleensä koen yksin, olisivat kääntyneet yksinäisyydeksi ja suruksi. 

Pitää olla yhteinen mökki, josta lähtee yksin pimeässä ottamaan valokuvia, löytämään uutta reittiä ja näkemään ensimmäistä kertaa tähtitaivasta. Kuvittelen että viihtyisin karulla saarella yksinkin mutta tiedän että en todellisuudessa kestäisi sitä kauankaan. Tarvitsen yksinäisyyteni mutta vain osana yhteisöllisyyttä. Kyllä minulla on oikeasti aina pian kiire takaisin kertomaan havaintoni ja patistamaan kaikki muut kokemaan samaa.

Rakkaudessa mereen on mukana myös pelko. Syvyys on vaarallista, jäiset aallot tuhoa. Aava tuuli puhaltaa luihin saakka, ja rukkasista paljastetut kädet hyytyvät tunnottomiksi kameraa käsitellessä. Jurmossa näen aina myös luurankoja ja mereltä ajautunutta tavaraa. Pinnan alla on kuolema. Tunnustan myös, että minulla on ylipääsemätön vesikasvifobia. Uiminen kesäiselläkin Kihdillä on samaan aikaa suurenmoista ja kammottavaa, kun alla on 130 m syvyyttä, joka voi vetää minut mustaan syliinsä.

Kaikkein hienoimmat asiat ovat aina ankaran ristiriitaisia. Ylipäätään hahmotamme elämän vastakohtien kautta. Rakkautta ei ole ilman pelkoa. Se on luultavasti syy, miksi minusta Jurmo on Suomen hienoin paikka. Sen kauneus on kovin karua ja yksinkertaista, kivistä.

Jurmon kartta