Meri
on tärkein elementtini. Merta ei hahmota ilman saaria, rannattomana se on vain
tyhjyys.
Sekin on nirvana: kun meri katoaa sumuun ja muuttuu taivaaksi, sen
tuoksu tuulee sieluun asti. Siihen sumuun voin minäkin kadota, syvään
sanattomaan rauhaan. Se on ytimeltään hyvin suomalaista, kotimaata,
sielunmaisemaa: talvinen meri, harmaa taivas, lehdettömät puut, jäiset kivet,
maisema, jota ei ole. Sen mahtipontisuus on piilossa ja se sulkee minut
sisäänsä, piiloon ja kylmään turvaan.
Suomalainen
luonto on matalaa ja avaraa, pyöreätä, vaatimatonta, karua. Ulkosaaristossa se
on huikeata, ja kaikkein kaunein saarista on Jurmo. Olen rakastunut siihen
ensimmäisellä veneretkellä yli 30 vuotta sitten. Sen pitkät kivisormet ovat osa
Kolmatta Salpausselkää. Jää on hiertänyt sen kalliot pienten pyöreiden
kivenmurikoiden särkiksi. Sen keskiosaa peittää tiukka ja matala kataja sekä
tuoksuvat kanervat ja varvikot, jopa talvella sen haistaa. Mäntymetsä saaren pohjoispuolella on pieni ja
matala. Tuuli käy saaren yli ja meri näkyy jokseenkin kaikkialta, kun kiipeää
kalliolle. Jurmo on lähellä taivasta, ja pilvet ovat matalalla sen kantena.

Olimme
saarella ystävien kanssa ja nauroimme paljon yhdessä. Yhteiset ateriat, pelit,
mökin ylläpito, kävelyt ja saunomiset olivat tausta henkilökohtaisille hetkille
luonnossa. Ilman yhteyttä ja yhteisöä
onnen hetket, jotka yleensä koen yksin, olisivat kääntyneet yksinäisyydeksi ja
suruksi.

Rakkaudessa
mereen on mukana myös pelko. Syvyys on vaarallista, jäiset aallot tuhoa. Aava
tuuli puhaltaa luihin saakka, ja rukkasista paljastetut kädet hyytyvät
tunnottomiksi kameraa käsitellessä. Jurmossa näen aina myös luurankoja ja
mereltä ajautunutta tavaraa. Pinnan alla on kuolema. Tunnustan myös, että
minulla on ylipääsemätön vesikasvifobia. Uiminen kesäiselläkin Kihdillä on samaan
aikaa suurenmoista ja kammottavaa, kun alla on 130 m syvyyttä, joka voi vetää
minut mustaan syliinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti