Villan olemus

Talvi herättää kutomisen halun. Olen niin keskinkertainen käsityöihminen, että siitä puhuminen nolottaa, kun ajattelenkin ystävääni Outia, joka tekee ihan mitä tahansa mm. kutomalla (jätetään nyt tässä kertomatta hänen koruistaan, taideteoksistaan, naamiaisasuistaan ja leluistaan). Saan aikaiseksi lapasia, myssyjä ja jokusen villapaidan. Sukan kantapää on jo unohtunut, tosin halutessani palautan sen ohjeesta mieleen nopeasti. Kerros kerrokselta vaatekappale valmistuu. Toimet joissa työn jälki näkyy heti, ovat hyvin rauhoittavia, meditatiivisia. Minusta on kiva väkertää, olla hyödyllinen, tehdä jotakin istuessani television äärellä tai autossa. Kutominen ei vaadi liikaa keskittymistä, siitä voi nauttia siinä samalla.

Villa on turvallista. Se on vanhaa ja luonnollista. Siitä välittyy sukupolvien osaaminen. Villa tuntuu hyvältä ajatukselta. Käytännössä kuitenkin villa on lähinnä kaunista.

Pupu katsoo minua aina tietokoneen alta.
Sain hänet taitavalta ystävältäni Katriinalta.

Ankaran olosuhteen tekniset vaatteet eivät ole villaa, joka imee kosteuden itseensä eikä siirrä sitä pois. Villa kutittaa armottomasti: kuinka raavinkaan vanuttuneen paidan kutittamia kainaloitani alaluokilla, kun äiti pakotti pitämään kutomiaan kireitä angorapaitoja suoraan iholla. En halua edes käyttää villamyssyä otsaani vasten ilman vuoria, piponi on keinokuitua. Villapaita on parhaimmillaan toisen päällä sisätiloissa, joissa ei kuulu hikoilla. Villa menee myös nopeasti puhki ilman keinokuitusäikeitä. Se ei kestä konepesua ja vaatii hankalan kuivatuksen. Toisaalta, ei sitä usein tarvitse pestäkään, kun se pesee itsensä tuulettamalla. Jopa vauvan pissa haihtuu siitä itsekseen. (Käytin nuorimmaisella 90-luvulla flanellisia kestovaippoja ja kutomiani paksuja villahousuja. Ei hän ainakaan ole kertonut saaneensa niistä traumaa, ei muista raukka.)

Villa on metafora: lampaan karvahaituvat siirtyvät ihmisen päälle monen työtä ja käsityötä vaativan vaiheen jälkeen. Lammas ei keritsemisestä kärsi ja ihmisen työ on arvokasta. Tavaroiden pitäisi olla sellaisia, että arvostaisimme niihin piilotettua työtä, että ymmärtäisimme, mistä ne tulevat ja millä vaivalla ne on tehty. Vaalisimme niitä ja tuntisimme niistä vastuuta. Emme haluaisi uusia entisten tilalle, vaan ne olisivat hyviä ja pitkäikäisiä. Silloin maailma olisi enemmän tasapainossa. Kun lanka juoksee sormieni lomasta, kudon joululahjapipoon rakkautta

Katriinan suloisia käsitöitä