Uskontunnustus

Pääsiäisaamun aurinko nousee

Halusin kirjoittaa pääsiäisestä ja mietin otsikkoani: Uskonnottoman pääsiäinen? Ei kelpaa, en halua määritellä itseäni uskonnon tai jumalasuhteen puutteen kautta (a-teisti). En halua filosofiani määritelmäksi, jotakin sellaista, jota siinä ei ole. Positiivinen premissi on aina vahvempi kuin negatiivinen.

Humanistin pääsiäinen? Ei sekään, en usko ihmisen olevan kaiken mitta, vaikka humanismi onkin hieno asia. Ihmisrakkaus on osoitus lajimme kyvystä pyyteettömiin tekoihin ja rakkauteen, joista nopeasti pääteltynä voidaan sanoa, että eläimet eivät ole sellaisia. Mutta kun nopea päättely johtaa hitaampaan ajatteluun, tuo väite osoittautuu vääräksi. Kaikki elolliset suojelevat omiaan, omaa lajiaan, kesyyntyneet eläimet myös vierasta ihmislajia, johon ovat kiintyneet tai ainakin kiinnittyneet. Tämän lisäksi myös villissä luonnossa on emoja, jotka hoivaavat eri lajin poikasta. Ihminen ei siis ole ainutlaatuinen rakkaudessaan tai heikomman suojelussa.

Kiirastorstaina blinejä

Materialistin pääsiäinen? Ei hyvä, en usko metafyysiseen mutta uskon vahvasti henkiseen, älylliseen tai vaikka digitaaliseen olemassaoloon. Maailmassa on suunnattomasti materiaan sitoutumatonta ajattelua, aatteita ja arvoja. Tavallaan ne kaikki vaativat materian kontekstin levitäkseen (tietokoneet, joissa on jakelujärjestelmät, paperilla olevat sanat, ihmiskehon suun tai korvan), mutta ne elävät ja leviävät materiasta toiseen ilman että ne voi lukita yhteen fyysiseen kappaleeseen.

Rahkapullan resepti lehdestä

Mietin ja kehittelin: Elämänkunnioittajan pääsiäinen. Aika ällö yhdyssana, mutta en keksi parempaa. En ole valinnut olemassaoloani (esse) mutta voin suhtautua siihen tietoisesti (eksistenssi) ja päättää rakastaa ja suojella elämää itsessään siinä määrin kuin se on kohtuullisesti mahdollista.  Suojelu ei ole absoluuttista, syön  kaloja ja lintuja, satunnaisesti myös nisäkkäiden lihaa, (kuten tänään pääsiäislammasta), en vastusta aborttia, hyväksyn tietyissä tilanteissa eutanasian, tapan surutta hyttysiä ja sokeritoukkia sekä olen iloinen siitä, että jotkin elämänmuodot, kuten isorokko, on hävitetty maapallolta laboratorioihin.

Aivan liian paljon karkkia!

Lautapelimäädness alkakoon!

Elossa pysyminen ei ole suurin arvo. Joskus kuolema on parempi kuin liian kärsimyksentäyteinen elämä. Elämän virtaus tuntemassamme maailmassa, jatkuva yhteyttämisen liike on ihmeellistä. Olemassaolon kamppailu alkeellisista eliöistä tuntevien sosiaalisten eläinten kautta tietoisiin ja syyllisyyttä kokeviin ihmisiin on pyhää. Jokaisella elämällä on paikkansa, osansa ja pituutensa kokonaisuudessa. Elämän kunnioituksessa on kyse kohtuullisuudesta. Lajit syövät ja suojelevat toisiaan. Mutta tasapainon tulee säilyä niin kuin luonnonvalinta sen tekee. Elämä on hioutunut maapallon olosuhteissa tarkoituksenmukaiseksi eikä sitä saisi vaurioittaa, kuten me lajina teemme kohtuuttomassa määrin. Jollakin tapaa elämänkatsomukseni on siis biologinen.

Lankalauantain kasvispullat

Pääsiäisaamu alkoi brunssilla

Pääsiäinen on minulle kulttuurinen perinne. Kiirastorstain Matteus-passio puhuttelee vuosien takaa, ja sen synnyttämä tunne nousee omasta historiastani. Se on sitä merkittävämpi, mitä useammin olen sen kuunnellut, annan sille itse oman merkitykseni. Pitkäperjantain ahdistuksesta olen vähitellen päässyt eroon etääntyessäni yhä kauemmaksi tiukasta uskonnollisuudesta, johon kuuluin parikymmentä vuotta nuoruudestani. Pääsiäissunnuntain valo on elämänilon merkki. Sitä juhlitaan herkuilla ja karkeilla, kukilla ja koristeilla. Pääsiäisen syvin merkitys minulle on perheen yhteys. Lapset tulevat toisilta paikkakunnilta ruokapöytäämme moneksi päiväksi ja toteutuu symposion, jonka ruokalistan ja dramaturgian suunnittelemme etukäteen.

Piti saada kampasimpukoitakin

Uskonto on tuottanut paljon suurenmoista taidetta, jota ei mahdollisesti olisi olemassa ilman sitä. Ja vaikka monet maailman kirkoista on rakennettu riistettyjen verellä, niiden arkkitehtoninen arvo on pysyvä. Ilman uskontoa ihmisyhteisöt tuskin olisivat ryhtyneet niin mielettömiin rakennusprojekteihin. (Vallanpitäjien palatseja on paljon harvemmassa.) Kulttuurimme tarvitsee traditioita ja merkkejä, vaikka sitten uskonnollisia. Varmasti meillä olisi jokin kevätjuhla ilman kristillistä pääsiäistäkin mutta tällä torstaista maanantaille kestävällä festivaalilla on hieno dramaturgia hartaudesta ja mietiskelystä riehakkaaseen iloon ja herkutteluun.

Minun äitivauvani

Äidilläni on vauvansilmät

suuret ja hämmentyneet

ruumis ohentunut linnunmunaksi,

joka suojaa lapseksi palannutta aikuista sitkeää mieltä

elämä ei murru, se venyy kuin seitti.

Äidilläni on pitsiaivot

hauraat ja harsomaiset

tahto kauhtunut läpikuultavaksi

ajatusten rei´istä vuotaa persoonallisuus ulos

”Sanothan, että en minä vielä kuole?”

”Et sinä kuole.”

Sen voin luvata joka kerta.

Syksyllä 2002 äitini sai suuren aivoverenvuodon ja siitä alkaen on vaikea suhteeni häneen tarponut ja taistellut yhä syvemmälle pelkistettyyn rakkauteen. Kuten kaikki vanhempiensa hidasta loppumista seuraavat, minäkin olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet, pahat ja hyvät. Opiskelen luopumista ja aina välillä luulen olevani valmis, vaikka en sitten kuitenkaan ole. Olen myös oppinut sen, että aina vointi voi huonontua. Sitten se taas hiukan paranee.

Äitini ei ole koskaan ollut helppo ihminen. Hänen sosiaalista suotavuutta halveksiva tahtonsa on aina ollut  kaikkia ihmissuhteita määräävä. Hän on ollut läheisriippuvainen lapsistaan. Hän on aina kertonut jälkeläisilleen ja näiden jälkeläisille, miten elämä hoidetaan ja osoittanut virheet siinä. Muutos kaikkitietävästä vanhemmasta lapsen asemaan on ollut raaka taistelu.

Ei kuolema niitä, se järsii.

Nuolaisee. Näykkäisee.

Suu vedessä alkaa repiä:

Sydäntä, aivoa, virtsarakkoa, sylkeä, verta, ulostetta.

Eikä ihminen irrota

Ei lakkaa korisemasta.

 Rouva ei halunnut verenpainelääkitystä silloin, kun se olisi vielä auttanut. Seurauksena oli useita pieniä ja yksi iso aivoverenvuoto. Koska rouva ei halunnut kuntoutusta, rouvalle ei väkisin sitä järjestetty, niinpä vasen käsi jäi toimimattomaksi. Rouvalla ei ole hampaita, koska hammaslääkärissä käytetään vaarallisia myrkkyjä puudutukseen tai nukutukseen. Nieleminen ei onnistu kunnolla, koska kurkussa olevaa poimua ei saanut leikata silloin, kun se vielä olisi ollut mahdollista. Rouvalla on itsemääräämisoikeus. Se on aina ollut äidilleni kaikkein tärkein asia.

Lukuisien ahdistusten, huolien ja pelkojen kautta olen luovuttanut ja päässyt rauhaan. Osani on nykyään käydä katsomassa äitiäni hoitokodissa niin usein, kuin se on toisesta kaupungista käsin mahdollista. Taisteluni tyttärenä, joka on yrittänyt kelvata ja suorittaa elämää, muuttui taisteluksi äidin hyvinvoinnista vastapuolena äiti itse tai eri laitosten henkilökunta. Nyt sekin on hiljennyt hoitokodin rutiinien hyväksymiseen. Silitän päätä, autan istumaan nojatuoliin, asettelen tulppaanit maljakkoon, kerron samoja asioita lapsista kuin aina ennekin, tarjoan marjarahkaa, talutan rollaattorilla vessaan, vaihdan vaipan ja autan takaisin sänkyyn. Se on minun osuuteni perheessämme, jossa muut käyvät useammin. Yritän olla tuntematta syyllisyyttä riittämättömyydestä. Sisko asuu lähempänä, isällä on aikaa joka päivä, veli vie välillä pienet lapset tervehtimään.

Hidas kuolema hioo kaikki särmät pois. Suhde äitiin ei ole enää vaikea. Kaiken taistelun jälkeen jää vain olemassaolo, hyväksyminen, rakkaus.  

Minun pieni rakas äitivauvani.

Se aika vuodesta

Nyt eletään tulevaisuudessa. Minä suunnittelen kesän kasvimaata ja kukkapenkkiä, pergolaa ja ruusuporttia, rinneistutuksia ja ehkäpä myös uusia hedelmäpuita. Tutkin siemenkuvastoja ja harhailen taimimyymälöiden sivuilla. Huhtikuussa aukeaa lähimarketin kesäpihakin. Ihan kohta saadaan jäätynyt komposti käyntiin ja hyvin pian sen jälkeen ilmestyvät krookukset lumen paljastamiin laikkuihin etupihalle. Kohta idätyspurkit täyttävät ikkunalaudat.

Papuja olen kahdesti yrittänyt ja saanut pari kourallista etanansyömiä ruikuloita. Basilika kituu, kunnes kasvattaa jotakin ötököiden järsittäväksi. Mutta ruohosipulia on ylenpalttisesti ja kymmenen kesäkurpitsantainta tuottavat lopulta aina totaalisen yliannostuksen. Salaatti on parasta, on ihanaa poimia pihalta tuoretta joka aterialle. Persilja, minttu ja sitruunamelissa rehottavat.

Mitä uutta panisimme tänä kesänä? Ainakin uusia salaattilajikkeita. Pitäisikö kokeilla härkäpapua?  Mahtaisiko retiisi pärjätä? Jos vähentäisi kesäkurpitsan määrää? Lehtikaali on kuulemma superterveellistä. Kasvihuoneeseen eivät rahat tänäkään keväänä vielä riitä. 

Viime kesänä istutin kaksi talvenkestävää viinintainta, jotka lähtivätkin hurjaan kasvuun. Niille pitää nyt saada katos patiolle. Haaveilen viinin kattamasta ruokapöydästä Etelä-Euroopan tapaan. Naapurin kolmekymmenvuotinen köynnös peittää koko terassin, joten tiedän sen olevan mahdollista! Kun lumi sulaa, metallifirman mies tulee mittailemaan ja tekemään tarjouksen. Minulla on selvä visio tästä pergolasta ja portaiden ylle rakennettavasta ruusuportista. Ruusut on, portti puuttuu.

Entä eteläpihan kukkamaa? Mitähän siihen istuttaisin, kun auringonkukat kyllästyttävät jo? Toinen puoli rinteestäkin on heinän vallassa, matalaa pensasta, kenties? Luumu tarvitsisi ehkä kaverin, vaikka onkin itsepölyttävä.

 

Onkohan viime kesänä istutettu kiivi hengissä? Mitä paljastuu lumen alta gojin-taimien kohdalta? Jokohan tänä keväänä saadaan omaa parsaa? Onnistuinko suojaamaan pensasmustikat jäniksiltä? Kunpa pikkuiset havut selviäisivät kevätahavasta! Ovatkohan Kakskerrasta tuodut isoisän narsissit vahvistuneet ja levinneet yhtään? Ainakin idän sinililja lisää sipuleitaan joka vuosi.

Puutarhuri elää aina tulevaisuudessa ja onnellisessa odotuksessa.

Tampereen elokuvajuhlat

Elokuvajuhlat ovat eräs vuoden kohokohta: Niiden jälkeen ollaan keväässä. Olen käynyt niillä yhtä vuotta lukuun ottamatta niin kauan, kun olen ollut media-alalla, ne määrittävät identiteettiäni. (Tämä oli minulle 18. kerta. Sarja alkoi Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen luokkaretkistä.) Filkkareilla myös tavataan elokuvaan liittyviä ystäviä vuosien takaa. Lisäksi ne ovat kahdenkeskinen karkumatka arjesta hotelliaamiaisineen.

Elokuvafestivaalin katselukokemus on erityinen. Istutaan uuvuttavan monta näytöstä peräkkäin. Upotaan tunnelmasta, tiedosta ja tunteesta toiseen varoittamatta. Tiedostetaan elokuvan ja todellisen elämän yhteys, kun dokkarin päähenkilöt ovat samassa katselutilassa ja kuulevat reaktioni. Ollaan kriitikoita, annetaan pisteitä, suhtaudutaan älyllisesti. Syödään ja juodaan epäterveellisesti, valvotaan ja mennään ylitilaan.

Dokumenttielokuvat koskettavat nykyään enemmän kuin fiktiot. Todellisuus puhuttelee suoremmin, vaikka se olisi kömpelöä. Fiktiolta vaadin paljon enemmän, ja harvoin se täyttää odotukset. Käsikirjoitus, dialogi ja näyttelijäntyö tuntuvat valitettavan usein niin kovin kömpelöiltä. Tarinaa ei ole, henkilöihin ei voi uskoa eivätkä he edes kiinnosta. Dokumenttielokuvasta opin lähes aina jotakin uutta, tosin näimme niidenkin joukossa muutamia puisevia, joissa ei menty ihmisten lähelle. Elokuvan on aina herätettävä tunne. Se kuuluu elokuvan olemukseen. Kun toisen ihmisen todellisuuden sisäistää, se on tunne. Oikea ymmärtäminen ei synny pelkästä älyllisyydestä.

Minä opin esimerkiksi, että Suomessa nuoresta ikäluokasta käsittämättömät 5% on syrjäytyneitä (50.000 ihmistä). Tämä oli tiedollista. Minä ymmärsin sen saman eläytymällä 24-vuotiaan hauraan ja kauniin Katjan eläkeläisen arkeen, jota Iiris Härmä oli hienosti tallentanut dokumenttielokuvassaan Hiljaisen talven lapsi. Katja on liian rikki ottaakseen paikkansa tässä yhteiskunnassa. Eikä se ole Katjan vika eikä valinta. Minä näin ja koin sen.

 

Me myös nauroimme, sekä elokuville että niiden tarkoittamissa kohdissa. Kun tarpeeksi väsyneenä kuuntelee täysin käsittämättömän juonenkuljetuksen kesken (Le Proprietaire) toista minuuttia kiinankielistä saarnaa tuntemattoman maan jumalanpalveluksessa, joka ei liity tarinaan tai yhtään mihinkään mitenkään, pääsee hysteerisen hilpeyden tilaan. Festivaaleilla nyt vaan kerta kaikkiaan on myös koettava mustavalkoinen ranskalainen taidekouluelokuva ehdottoman ylipitkin leikkauksin.  Nauru on myös lämmintä ja ymmärtävää, kuten Mika Ronkaisen upeassa Laulu koti-ikävästä -dokumenttielokuvassa. Oikeat ihmiset, vieläpä näytöksessä läsnä, paljastavat itsensä. Kun se rytmitetään oikein, aidon elämän iskut osuvat kuin komedian repliikit ja katsoja nauraa, vaikka on hetki sitten herkistynyt kyyneliin.

 Ja niin paljon jäi näkemättä. Ensi vuonna sitten taas lisää.

Järjestys

Kun elämä tuntuu kaoottiselta, minä alan järjestää tavaroita. Kun töissä stressaa, meditoin siivoamalla varastoa. Saan siitä tunteen, että elämä on hallinnassa. Kyllä, tiedän olevani neuroottinen. (Niin on moni Woody Allenin päähenkilökin.) Kaaoksensietokykyni on aika huono. Kestän kyllä keskeneräisyyttä mutta haluan tietää, miten vien sen päätökseen. Siihen auttavat listaukset. Kun asiat on kirjoitettu ylös ja mietitty toteuttamisaikataulu, ne ovat hallinnassa.

Näihin on kannetkin!

Juha keksi eilen, että kodissamme pyörivät ylimääräiset tavarat ovat minulle kuin tinnitus: muistan ne koko ajan. Haluan löytää niille paikan ja raivata ne pois silmistä. Haluan että esineillä on laatikkonsa ja lokeronsa, papereilla mappinsa, tiedostoilla kansionsa, valokuvilla tapahtumansa. Olen aina ollut tällainen, edes teininä huoneeni ei ollut koskaan epäsiisti. Olen siis syntynyt neuroottiseksi järjestelijäksi. Tässä iässä tiedän jo, että ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa. Yritän edes estää vimmani pahenemisen, jotta en sitten silmät kiiluen 70-vuotiaana kävisi laatikkoarsenaalini kanssa käsiksi lasteni koteihin.

Pidän tyhjästä tilasta ympärilläni, se rauhoittaa. En halua kotiimme kovin monta tarpeetonta esinettä näkyville. Onhan niitä, sisustuselementtejä, kynttilänjalkoja, vanhoja lääkepulloja ja purkkeja meilläkin mutta kurinalaisesti. Tyhjät pinnat ovat turvallisempia kuin tavaraa pursuavat. Tyhjä tila on mahdollisuus.

Toisaalta olen myös keräilijä: animoin esineitä eli annan niille hengen oman tunteeni kautta. Minulla on huoli lapsuuteni nukeista, ovathan he varmasti hyvin laatikossa? Säilytän isoäitini astioita, koska ne ovat isoäitini astioita, vaikka ne eivät ole edes kovin kauniita. Jokaisella Jurmon-matkalla on ollut pakko kerätä mukaan myös kiviä. Olen muuttanut näitä kiviä kodista toiseen monta kertaa eivätkä ne ole aina olleet esillä, vaan raskaassa pahvilaatikossaan. Niilläkin on painavaa tunnearvoa.

Häälahjat ja -tavarat lähtivät torstaina meiltä täpötäydellä autolla niiden kotiin, ja olen helpottunut erään kaaoksen päättymisestä. Nyt pääsin järjestelemään ruokahuollosta vapautuneisiin muovilaatikkoihin lasten jälkeenjääneitä leluja, odotellen, että he jonakin päivänä vievät ne omiin koteihinsa. Eihän rakkaita nukkeja voi hylätä, viimeistään äiti huolehtii niistä, jos nuoret aikuiset eivät ole enää kiinnostuneita. Sain vihdoin panna Barbiet ja Action Manit kunnolliseen laatikkoon, mikä tyydytys!