Järjestys

Kun elämä tuntuu kaoottiselta, minä alan järjestää tavaroita. Kun töissä stressaa, meditoin siivoamalla varastoa. Saan siitä tunteen, että elämä on hallinnassa. Kyllä, tiedän olevani neuroottinen. (Niin on moni Woody Allenin päähenkilökin.) Kaaoksensietokykyni on aika huono. Kestän kyllä keskeneräisyyttä mutta haluan tietää, miten vien sen päätökseen. Siihen auttavat listaukset. Kun asiat on kirjoitettu ylös ja mietitty toteuttamisaikataulu, ne ovat hallinnassa.

Näihin on kannetkin!

Juha keksi eilen, että kodissamme pyörivät ylimääräiset tavarat ovat minulle kuin tinnitus: muistan ne koko ajan. Haluan löytää niille paikan ja raivata ne pois silmistä. Haluan että esineillä on laatikkonsa ja lokeronsa, papereilla mappinsa, tiedostoilla kansionsa, valokuvilla tapahtumansa. Olen aina ollut tällainen, edes teininä huoneeni ei ollut koskaan epäsiisti. Olen siis syntynyt neuroottiseksi järjestelijäksi. Tässä iässä tiedän jo, että ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa. Yritän edes estää vimmani pahenemisen, jotta en sitten silmät kiiluen 70-vuotiaana kävisi laatikkoarsenaalini kanssa käsiksi lasteni koteihin.

Pidän tyhjästä tilasta ympärilläni, se rauhoittaa. En halua kotiimme kovin monta tarpeetonta esinettä näkyville. Onhan niitä, sisustuselementtejä, kynttilänjalkoja, vanhoja lääkepulloja ja purkkeja meilläkin mutta kurinalaisesti. Tyhjät pinnat ovat turvallisempia kuin tavaraa pursuavat. Tyhjä tila on mahdollisuus.

Toisaalta olen myös keräilijä: animoin esineitä eli annan niille hengen oman tunteeni kautta. Minulla on huoli lapsuuteni nukeista, ovathan he varmasti hyvin laatikossa? Säilytän isoäitini astioita, koska ne ovat isoäitini astioita, vaikka ne eivät ole edes kovin kauniita. Jokaisella Jurmon-matkalla on ollut pakko kerätä mukaan myös kiviä. Olen muuttanut näitä kiviä kodista toiseen monta kertaa eivätkä ne ole aina olleet esillä, vaan raskaassa pahvilaatikossaan. Niilläkin on painavaa tunnearvoa.

Häälahjat ja -tavarat lähtivät torstaina meiltä täpötäydellä autolla niiden kotiin, ja olen helpottunut erään kaaoksen päättymisestä. Nyt pääsin järjestelemään ruokahuollosta vapautuneisiin muovilaatikkoihin lasten jälkeenjääneitä leluja, odotellen, että he jonakin päivänä vievät ne omiin koteihinsa. Eihän rakkaita nukkeja voi hylätä, viimeistään äiti huolehtii niistä, jos nuoret aikuiset eivät ole enää kiinnostuneita. Sain vihdoin panna Barbiet ja Action Manit kunnolliseen laatikkoon, mikä tyydytys!