Minun äitivauvani

Äidilläni on vauvansilmät

suuret ja hämmentyneet

ruumis ohentunut linnunmunaksi,

joka suojaa lapseksi palannutta aikuista sitkeää mieltä

elämä ei murru, se venyy kuin seitti.

Äidilläni on pitsiaivot

hauraat ja harsomaiset

tahto kauhtunut läpikuultavaksi

ajatusten rei´istä vuotaa persoonallisuus ulos

”Sanothan, että en minä vielä kuole?”

”Et sinä kuole.”

Sen voin luvata joka kerta.

Syksyllä 2002 äitini sai suuren aivoverenvuodon ja siitä alkaen on vaikea suhteeni häneen tarponut ja taistellut yhä syvemmälle pelkistettyyn rakkauteen. Kuten kaikki vanhempiensa hidasta loppumista seuraavat, minäkin olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet, pahat ja hyvät. Opiskelen luopumista ja aina välillä luulen olevani valmis, vaikka en sitten kuitenkaan ole. Olen myös oppinut sen, että aina vointi voi huonontua. Sitten se taas hiukan paranee.

Äitini ei ole koskaan ollut helppo ihminen. Hänen sosiaalista suotavuutta halveksiva tahtonsa on aina ollut  kaikkia ihmissuhteita määräävä. Hän on ollut läheisriippuvainen lapsistaan. Hän on aina kertonut jälkeläisilleen ja näiden jälkeläisille, miten elämä hoidetaan ja osoittanut virheet siinä. Muutos kaikkitietävästä vanhemmasta lapsen asemaan on ollut raaka taistelu.

Ei kuolema niitä, se järsii.

Nuolaisee. Näykkäisee.

Suu vedessä alkaa repiä:

Sydäntä, aivoa, virtsarakkoa, sylkeä, verta, ulostetta.

Eikä ihminen irrota

Ei lakkaa korisemasta.

 Rouva ei halunnut verenpainelääkitystä silloin, kun se olisi vielä auttanut. Seurauksena oli useita pieniä ja yksi iso aivoverenvuoto. Koska rouva ei halunnut kuntoutusta, rouvalle ei väkisin sitä järjestetty, niinpä vasen käsi jäi toimimattomaksi. Rouvalla ei ole hampaita, koska hammaslääkärissä käytetään vaarallisia myrkkyjä puudutukseen tai nukutukseen. Nieleminen ei onnistu kunnolla, koska kurkussa olevaa poimua ei saanut leikata silloin, kun se vielä olisi ollut mahdollista. Rouvalla on itsemääräämisoikeus. Se on aina ollut äidilleni kaikkein tärkein asia.

Lukuisien ahdistusten, huolien ja pelkojen kautta olen luovuttanut ja päässyt rauhaan. Osani on nykyään käydä katsomassa äitiäni hoitokodissa niin usein, kuin se on toisesta kaupungista käsin mahdollista. Taisteluni tyttärenä, joka on yrittänyt kelvata ja suorittaa elämää, muuttui taisteluksi äidin hyvinvoinnista vastapuolena äiti itse tai eri laitosten henkilökunta. Nyt sekin on hiljennyt hoitokodin rutiinien hyväksymiseen. Silitän päätä, autan istumaan nojatuoliin, asettelen tulppaanit maljakkoon, kerron samoja asioita lapsista kuin aina ennekin, tarjoan marjarahkaa, talutan rollaattorilla vessaan, vaihdan vaipan ja autan takaisin sänkyyn. Se on minun osuuteni perheessämme, jossa muut käyvät useammin. Yritän olla tuntematta syyllisyyttä riittämättömyydestä. Sisko asuu lähempänä, isällä on aikaa joka päivä, veli vie välillä pienet lapset tervehtimään.

Hidas kuolema hioo kaikki särmät pois. Suhde äitiin ei ole enää vaikea. Kaiken taistelun jälkeen jää vain olemassaolo, hyväksyminen, rakkaus.  

Minun pieni rakas äitivauvani.