Tampereen elokuvajuhlat

Elokuvajuhlat ovat eräs vuoden kohokohta: Niiden jälkeen ollaan keväässä. Olen käynyt niillä yhtä vuotta lukuun ottamatta niin kauan, kun olen ollut media-alalla, ne määrittävät identiteettiäni. (Tämä oli minulle 18. kerta. Sarja alkoi Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen luokkaretkistä.) Filkkareilla myös tavataan elokuvaan liittyviä ystäviä vuosien takaa. Lisäksi ne ovat kahdenkeskinen karkumatka arjesta hotelliaamiaisineen.

Elokuvafestivaalin katselukokemus on erityinen. Istutaan uuvuttavan monta näytöstä peräkkäin. Upotaan tunnelmasta, tiedosta ja tunteesta toiseen varoittamatta. Tiedostetaan elokuvan ja todellisen elämän yhteys, kun dokkarin päähenkilöt ovat samassa katselutilassa ja kuulevat reaktioni. Ollaan kriitikoita, annetaan pisteitä, suhtaudutaan älyllisesti. Syödään ja juodaan epäterveellisesti, valvotaan ja mennään ylitilaan.

Dokumenttielokuvat koskettavat nykyään enemmän kuin fiktiot. Todellisuus puhuttelee suoremmin, vaikka se olisi kömpelöä. Fiktiolta vaadin paljon enemmän, ja harvoin se täyttää odotukset. Käsikirjoitus, dialogi ja näyttelijäntyö tuntuvat valitettavan usein niin kovin kömpelöiltä. Tarinaa ei ole, henkilöihin ei voi uskoa eivätkä he edes kiinnosta. Dokumenttielokuvasta opin lähes aina jotakin uutta, tosin näimme niidenkin joukossa muutamia puisevia, joissa ei menty ihmisten lähelle. Elokuvan on aina herätettävä tunne. Se kuuluu elokuvan olemukseen. Kun toisen ihmisen todellisuuden sisäistää, se on tunne. Oikea ymmärtäminen ei synny pelkästä älyllisyydestä.

Minä opin esimerkiksi, että Suomessa nuoresta ikäluokasta käsittämättömät 5% on syrjäytyneitä (50.000 ihmistä). Tämä oli tiedollista. Minä ymmärsin sen saman eläytymällä 24-vuotiaan hauraan ja kauniin Katjan eläkeläisen arkeen, jota Iiris Härmä oli hienosti tallentanut dokumenttielokuvassaan Hiljaisen talven lapsi. Katja on liian rikki ottaakseen paikkansa tässä yhteiskunnassa. Eikä se ole Katjan vika eikä valinta. Minä näin ja koin sen.

 

Me myös nauroimme, sekä elokuville että niiden tarkoittamissa kohdissa. Kun tarpeeksi väsyneenä kuuntelee täysin käsittämättömän juonenkuljetuksen kesken (Le Proprietaire) toista minuuttia kiinankielistä saarnaa tuntemattoman maan jumalanpalveluksessa, joka ei liity tarinaan tai yhtään mihinkään mitenkään, pääsee hysteerisen hilpeyden tilaan. Festivaaleilla nyt vaan kerta kaikkiaan on myös koettava mustavalkoinen ranskalainen taidekouluelokuva ehdottoman ylipitkin leikkauksin.  Nauru on myös lämmintä ja ymmärtävää, kuten Mika Ronkaisen upeassa Laulu koti-ikävästä -dokumenttielokuvassa. Oikeat ihmiset, vieläpä näytöksessä läsnä, paljastavat itsensä. Kun se rytmitetään oikein, aidon elämän iskut osuvat kuin komedian repliikit ja katsoja nauraa, vaikka on hetki sitten herkistynyt kyyneliin.

 Ja niin paljon jäi näkemättä. Ensi vuonna sitten taas lisää.