On paettava

Monta kertaa viikossa tarvitsen eskapismia, usein varsinkin sunnuntai-iltana, jolloin uppoamme elokuvaan. Elämä rytmittyy viikon tv-tarjonnan mukaan, aamulla herätessäni lohduttaa, että keskiviikko on CSI- ja torstai Hubotti-päivä, on siis ainakin jotakin kivaa odotettavaa. 

Minä haluan jäädä koukkuun, olen sille heti valmis. Jos näen liikkuvaa kuvaa, minun on hyvin vaikeata tempautua irti, vaikka tilanne on aivan keskeltä elokuvaa eikä minulla ole mahdollisuutta jäädä katsomaan sitä. Perheeni tietää, että kanava on vaihdettava ennen kuin Johanna huomaa kohtauksen, koska sitten on katsottava vähintään se yksi loppuun, vaikka oli tarkoitus mennä toiseen ohjelmaan. En voi istua seurassa niin, että näen television, koska en voi olla seuraamatta tarinaa: hahmot alkavat elää päässäni. Olen tarina-addikti.

Toisaalta olen myös hankala katsoja ja jäkätän aina käsikirjoituksen aukoista, jopa niin, että kanssani on joskus tuskallista seurata tarinaa. Jään usein miettimään illan elokuvan ratkaisuja ja tajuan puutteet vasta yöllä. (Oliko Lost lopulta vain Jackin kuolinharhaa, oliko? Eihän? En kestä, jos oli, annoin sille kaikki 6 tuotantokautta ja ensimmäiset vielä useampaan kertaan, eikä minua petetä tuollaisella se-oli-vain-unta-potaskalla!) Olen siis katsojana aina hyvin tosissani, uppoudun täysillä eikä minua saa pettää jättämällä tarinaan aukkoja, koska käsikirjoittajan tehtävänä on tukkia ne kaikki, aivan kaikki uskottavasti ja loogisesti.  Luen katsoessani elokuvista käsikirjoitusta ja ihastun sen ideoihin, ikäänkuin näen luurangon tapahtumien takana.

Olen kaikkiruokainen, ainoastaan kauhua en nauti. Menuuni kuuluvat oudot scifi-sarjat, eikä minua lainkaan hävetä tunnustaa, miten paljon ja miten älyttömiä sarjoja olen ahminut ja kuinka ne saavat maailman näyttäytymään ihanasti kummallisena niin, että tapahtumien selityksenä voivat olla niin demonit (Supernatural) kuin rinnakkaistodellisuus (Fringe) tai avaruusoliot (X-Files). (Aikahyppelyitä kohtaan olen kyllä aika suvaitsematon: jos päähenkilö käy menneisyydessä muuttamassa oman tulevaisuutensa, hänhän ei ole siellä tulevaisuudessa, josta lähti  muuttamaan sitä, haloo! Tarkistakaa asia vaikka elokuvasta Perhosvaikutus.) Jännitys, scifi ja komedia ovat parhaita pakopaikkoja, vakavassa draamassa hienoa taas on se, että se pakottaa miettimään elämää eikä anna paeta sitä.

Viime keväänä pahimman väsymyksen aikaan yliannostelimme sekakäyttäjinä tv-sarjoja monta jaksoa illassa (aiemmin mainittujen lisäksi Mad Men, The Good Wife ja The Mentalist) ja elokuvia vielä siihen päälle, kun mikään muu ei enää auttanut irrottautumaan työhuolista. Silloin elämään ei mahtunut oikein muuta. Nyt haluan pysyä kohtuudessa ja nautiskella yhden jakson illassa, jotta tiedän, että luvassa on muutaman kerran viikossa tunnin pakomatka. Eskapismini on siis hallinnassa, mutta kokonaan ilman sitä elämä olisi liian karua.

Pakenin töistä iltapäiväksi kotiin leikkimään. Voisikohan tämän laskea  Oman Ammattitaidon Ylläpitämiseksi?